Veljekset

Veljekset

The Project Gutenberg EBook of Veljekset, by Arvid Järnefelt This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Veljekset Romaani
Author: Arvid Järnefelt
Release Date: April 3, 2006 [EBook #18115]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
VELJEKSET ***

Produced by Tapio Riikonen

VELJEKSET
Kirj.
Arvid Järnefelt
Otava, Helsinki, 1900.

ENSIMÄINEN OSA

I LUKU.
Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden
vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai oli vastasuunniteltuja
tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; --
näiden takaa muutamien paljaiden aallon nuolemien karien perästä
avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, ja
alituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos langenneita
naisia varten ja suunnattoman korkea tiilitorni, josta aina tuprusi paksu
musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli sähkövalaistuksen
voimankeskus, jonka ansiosta kaupungin puodeissa, julkisissa
laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot leimahtivat vaan
pientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä
lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuiston vallit,
maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan
kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä, paitsi joitakin katujen
tekeleitä, oli, kuten mainittu, meri mataloine kalliorantoinensa, joilla oli
kumoon kaadettuja veneitä vielä talviteloillansa.
Talo, jossa Henrik, yksi tämän kertomuksen veljeksistä, asui, oli pieni
puurakennus. Sen piha oli siisti, eikä siinä paitsi ulkohuoneita ja tallia
ollut muita rakennuksia. Pihan ympärillä oli läpinäkymätön
lankkuaitaus, ja sen suljetussa kaksoisportissa oli pikku ovi, josta
mentiin kaupunkiin johtavalle tielle. Tämä oli ilman kivitystä ja vaan
siellä täällä joku kallellaan oleva, puoleksi maahan uponnut kiviliuska
osoitti katukäytävän paikkaa.
Eteiseen johti pihalta korkeat puurappuset kahdelta puolen. Se oli pieni,
pimeä kaiteinen kuutio, josta vei neljä ovea huoneihin: vasemmalla oli
ovi Henrikin huoneeseen, suoraan eteenpäin oli kaksi ovea: toinen vei
emännän ja hänen väkensä huoneihin, ja toinen kyökkiin; oikealla
oleva ovi johti talossa asuvan issikan huoneeseen.

Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä
asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku kävi ja
ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli että siellä
muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos tullessaan hän ei itse
ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin talon asukkaista.
Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen ruskeassa,
valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista vilkkaista
tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa kopsutellen
raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai tyttärensä; tämä
viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja soitteli huonolla
pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin huoneeseen. Vielä
muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut selvää olivatko
vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita.
Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli päättänyt
muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka alituisesti
pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi. Syksyllä ei sen
harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään kiintymisen tilaisuutta.
Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman ikävän vanhaan saariseen
kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi muistossa.
Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin
valkoset seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin
pinkkana, että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä
koviksi täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi
kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla kaareutuivat
kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat sitten taas
kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan
puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen
päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet
pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt
kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella.
Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin
ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen
mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi katseillaan
menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja tutiseva öljytön
korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät kirjoituspöydälle, joka oli

ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin tarjotin varovasti tuolle
epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin tieltä, paitsi sitä tuolia, jolla
Henrikin oli istuminen. Epämukavuus oli syödessäkin suuri pöytäliinan
ja sen seikan vuoksi, ettei tiennyt minne jalat pistäisi.
Mutta vaikka tämä pöytä oli näin epämukava, oli se kuitenkin melkein
ainoa, mikä tähän kortteeriin kiinnitti Henrikiä. Syynä siihen oli se, että
heidän entisessä hävinneessä kodissaan oli ollut juuri tämmöinen
vanhanaikainen pöytä. Tämä tässä oli vaan vähän uudempi ja tuntui
jäykemmältä rakenteeltaan. Henrik oli siihen niin kiintynyt, että hän
melkein vaan sen vuoksi oli saattanut näin kauan pysyä tässä
kortteerissa.
Eräänä päivänä hän huomasi, että juuri sama pöytä oli tämänkin
isäntäväen ylpeys ja ihastus. Huoneen muut huonekalut olivat paljon
halvempia ja yksinkertaisempia: paitsi jo mainittuja, hyllykaappi
nurkassa, kokoonpantava sänky ja Henrikin suorajalkainen
kirjoituspöytä.
Nähtävästi korupöytä oli täälläkin jäännös jostakin entisestä
rikkaammasta huonekalustosta, joka oli hävinnyt sittenkuin isä oli
kuollut ja leski ruvennut elättämään henkeänsä hyyryläisten pitämisellä.
Kerran kun punatukkainen Hilma, joka muuten kaikkein vähin kiinnitti
Henrikiä tähän kortteeriin, oli taas saanut tarjottimen onnellisesti
pöydälle, kysyi Henrik häneltä:
-- Mistä teillä onkaan tämä pöytä?