Velhovuorella | Page 7

Onnetar on tällä kertaa muuttanut unesi todellisuudeksi.
Onnemme taivas on jälleen pilvetön ja kirkas; sinä olet minun!
YHDEKSÄS KOHTAUS.
ENTISET.
KAARLO (tulee Akselin viimeisen puheen aikana. Hatun asemasta on
hänellä punainen nenäliina päässänsä.).
KAARLO. Kas niin, Aksel veikkoseni! Sanoinhan sinulle, että löytäisit
piankin toisen pikku Kaarinaisen tuon kadotetun sijaan. (Astuu esiin,
tuntee Kaarinan.) Mitä! Kreivittären ottotytär! Ja täällä Taalainmaassa,
tämmöisissä pukimissa! Te ette siis joutunutkaan -- -- --
AKSEL (nauraa hänen hämmästykselleen). Mitä sinä, veliseni, aiot
sanoa?
KAARLO. Suokaa anteeksi! Olin tekemäisilläni pienen tuhmuuden.
AKSEL. Helppo on antaa anteeksi, erittäinkin nyt, kun olemme täällä
naamiohuveissa. Tapasin morsiameni taalalaistytöksi puettuna, ja sinä,
näemmä, olet pukeutunut rosvoksi.
KAARLO. Ei, päinvastoin! Minut itseni rosvottiin. Tuolla vuoripolun
varrella, missä tuo ikivanha honka seisoo, takerruin hongan
juurihaaroihin ja liki piti, etten joutunut veljenmaljasille Ahdin kanssa.
Onneksi sain oksasta kiinni ja kaikki mitä vetehinen sai vaivansa
palkkioksi, oli...
AKSEL. Sinun hattusi!
KAARLO. Niin, juuri hattuni, jota minä nyt kaipaan kaksinkertaisesti,
sillä minä tahtoisin sitä riemuiten heiluttaa sekä sinun että morsiamesi
onneksi ja lennättäisin sen aina pilviin asti teidän murheittenne
ikuisiksi jäähyväisiksi.
AKSEL (iloisesti). Vahinkosi oli todellakin suuri, mutta älkäämme
kuitenkaan täällä kauemmin murehtiko, vaan kiiruhtakaamme takaisin

Tukholmaan, sillä sinä tarvitset viipymättä jonkun hattukaupan apua...
Ha, ha, ha! Tahdotko, niin lähdemme heti hankkimaan hevosia ja
matkalle.
KAARLO. Hyvä, hyvä! Minä odotan vaan siksi, kunnes Kustaa tulee
takaisin.
AKSEL. Me menemme siis edeltäpäin... Hyvästi! (Aksel ja Kaarina
menevät.)
KYMMENES KOHTAUS.
KAARLO. (Heti sen jälkeen) HANNU (punaisessa kauhtanassa ja
punaisessa lakissa, viulu kainalossa).
KAARLO. Hyvästi, hyvästi! Nuo kaksi rakkauden narria eivät kaipaa
kolmannen seuraa. Minä en siis huoli heitä häiritä. (Huomaa Hannun).
Ahaa! Tuolla on eräs, joka näyttää olevan seuran puutteessa. Hän oli
silmätikkuna ensimäiselle parille, minä toiselle. Eiköhän siis ole
paikallaan, että me kaksi hyljättyä yhdymme. (Kätkeytyy pensaan
taakse, puhaltaa muutamia huilun säveliä.)
HANNU. Vaiti! Mitä se oli! Minä kuulin säveliä... Vaan ei! Eihän
Ahtia ole olemassakaan, ja jos olisikin, niin hän kyllä pelkäisi minun
uhkarohkeuttani. Huu! Hampaat kalisevat suussani ... kaiketi on hyvin
kylmä ... pelkäänpä sairastuvani vilutautiin ... koskesta nousee usvaa...
Huu Tämä ei ole leikin tekoa ... vaan ei auta... Minä tahdon opettaa
kilpakosijani pelkäämään Velhovuorta ja Ahtia. Sinut kyllä säikyttelen
niin pahanpäiväisesti, ettet enää ikinä tule minun vastuksikseni.
(Kaarlo liikkuu lymypaikassaan.) Vait! Tuolla hän onkin!... Tähän
asetun väijyksiin ... ja tulkoonpa nyt ken tahansa, hän joutuu
tekemiseen Ahdin kanssa. (Istuutuu pensaan taakse). Kas niin,
tahdotteko tanssia, kyllä minä tahdista huolen pidän. (Virittää viulunsa
ja soittaa muutamia tahteja säveltä N:o 4.)
KAARLO. Hän asettuu väijyksiin; mitä hänellä on mielessä? Hän
soittelee... Kas sitäpä kelpaa kuunnella... Mitä! -- Ahdin laulu!

HANNU. He ovat varmaankin kovasti peloissaan.
KAARLO. Ahaa! Hän tahtoo näytellä Ahtia! Minun tulee mieleeni
säestää hänen viuluansa (soittaa hiljaa samaa säveltä).
HANNU. Sepä merkillistä! Minä olin kuulevinani saman sävelen
vuorelta tuolta ... vaan se oli varmaankin kuuma vereni, joka minut
petti. Niin, niin ... ilma onkin täällä raskas ja helteinen. Totta tosiaan,
vesikarpaleet juoksevat pitkin otsaani... Ajatteles, jos se ei olisikaan
Yrjö, vaan ... vaan -- joku muu! (Huutaa.) Ken siellä?
KAARLO (vastaa kaiun tapaan). Ken siellä?
HANNU. Mikä hirvittävä ääni! Sydämmeni pakahtuu pelosta! Aha,
voisin hiipiä täältä yhtä rauhallisena pois ... kuin tänne tulinkin!
Rohkeutta, Hannu, rohkeutta! (Kovaa.) Ken se yösydännä piileksii
minun vuorellani?
KAARLO. Ken kysyy?
HANNU. Sitä kysyy Ahti, koskenhaltija. (Erikseen.) Koko ruumiini
vapisee, kun tuota nimeä mainitsen.
KAARLO (esiytyy). Astu esiin silmieni eteen!
HANNU (kavahtaa ylös, vaan lankeaa samassa kauhistuneena
kasvoillensa). Haa, Ahti! Ahti! Ja aivan tulipunaisena! Voi minua! Nyt
on loppuni tullut! Minä olen kuollut ... aivan kuollut! Hyvästi, kaikki
maailman onni ja Riitta myös!
KAARLO. No, sanotko vieläkin olevasi Ahti!
HANNU. En, en! Sitä en enää koskaan sano!... Minä olen köyhä, kurja,
niinkuin näet, ja sinä et suinkaan tahdo näin viheliäisen raukan päiviä
lopettaa. (Tahtoo hiipiä pois.)
KAARLO. Sitä sinä et voi tietää! Jos minä nyt soittelen sinulle, jotta
sinä tanssit itsesi aivan mielettömäksi ja vihdoin, syökset kuperkeikkaa
kosken kuohuihin -- mitäs siitä arvelet?

HANNU. Älä Herran tähden! Salli minun mennä rauhassa vielä tämä
kerta.
KAARLO. No niin! Huonon viulun vinguttajan voin minä milloin
tahansa hengiltä ottaa, -- siitä ei kysymystäkään. Mutta koska minä
tapasin sinut täältä, niin etpä pääse niin helposti käsistäni. Sinä tulit
tänne Riitan vuoksi -- minä tiedän sen --, vaan rangaistukseksi täytyy
sinun luopua hänestä, ja jos hetkestä alkaen häneen vilkaisetkaan, tulet
sitä katkerasti katumaan. Silloin et saa yönlepoa etkä päivän rauhaa,
tontut elämöivät talossasi ja hävittävät kaiken tavarasi, para latkii
kerman maitopytystäsi, painajainen ajaa hevosesi kuoliaaksi, maahiset
raiskaavat niittysi, pakkanen panee peltosi, kummitukset tanssivat
vuoteesi ympärillä, ja ennen kukon laulua on pahahenki kolmasti
iskenyt kyntensä kiinni sinun kurkkuusi!
HANNU (vavisten). Herran tähden, lakkaa jo. Minä vannon sinulle,
etten ikinä tule Riitan mieheksi. (Rientää pois.)
KAARLO (yksin). Hyvästi, sinä kelpo viuluniekka!.. Ha! ha! ha! Hän
juoksee niinkuin yhä vielä olisin hänen kintereillään. Minun
koenäytökseni Ahtina onnistui oivallisesti! Nyt saavat Yrjö ja pikku
Riitta rauhassa tavata täällä toisiansa.
YHDESTOISTA