Velhovuorella | Page 6

n. e.
KUUDES KOHTAUS.
HANNU (yksin). Vai niin! Myöhästyin siis!... «Onni soi minulle toisen
sulhasen!« sanoi hän. «Ja kun saan kultani omakseni, niin tottahan tulet
pelimanniksi häihimme« ... sepä vasta sydämmelleni lohdutus!...
Pelimanniksi!... Ei, Riittaseni! Kiitos kunniasta! Sulhasena! Sulhasena
tahdon olla! Onhan minulla Matti-vaarin lupa ja sanassaan hän pysyy,
niinkuin kunnon mies ainakin. Mutta kaikkein harmillisinta on, kun hän
näin myöhään tahtoo tavata tuota Yrjö hölmöä. Niin, soisinpa melkein,
että Ahti nousisi ja soittelisi heille oikeata vetehisen polskaa. Niinpä

niinkin! Kun sitte Yrjö, tuo jänishousu, saisi nähdä Ahdin punaisen
vaipan ja lakin, niin kylläpä hän juosta jolkuttelis sen tiposen tietään.
Mutta -- paha kyllä -- Ahti ei ilmesty enään. Häntä ei ole nähnyt
kukaan muu kuin vanha Jerkke ja hänkin oli aina humalassa, kun tuo
ihme tapahtui. Niin toivosinpa olevani itse Vetehinen. Mitä jos
koettaisin! (Miettii.) Ei, ei! Se olisi uhkayritys, joka voisi tulla minulle
kovin kalliiksi. Mutta entäs jos uskaltaisin... Sanoihan pastori viime
sunnuntaina, ettei Ahtia ole olemassakaan, ja olisihan kaikessa
tapauksessa hyvin hupaista säikyttää heitä. Jos vaan pukeudun
punaisiin liiveihin ja punaiseen lakkiin, niin olenpa kiireestä
kantapäähän Ahdin näköinen, ja eihän tätä pilaa voitane synniksi lukea.
Mutta jos silloin oikea Ahti ilmestyisi! Huu! Silloin olisin minä
auttamattomasti satimessa... Mitä vielä! Ahdilla ei ole mitään valtaa
ihmisten ylitse; niinhän pastori sanoi ja totta kai se lienee. (Aikoo
mennä, vaan pysähtyy yhtäkkiä nähdessään Kaarinan erään kallion
takana.) Haa! Ventovieras tyttö! Hän on varmaankin vuorenhaltija! Voi,
mitä ihmeellisiä seikkoja tämmöisenä yönä saakaan nähdä! (Poistuu
peloissaan.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
KAARINA (yksin). Minä olen siis jälleen lapsuuteni kodissa! Te
korkeat tunturit ja viheriät laaksot!... Oi, kuinka hyvin teidät tunnen!
Täällä jylhän vuoren rintehellä humisevan metsän kainalossa oli
mökki ... se oli minun kotini. Siellä vietin monet, monet hupaiset illat
isäni kanssa loimottelevan lieden ympärillä, hänen huuliltansa
kummallisia tarinoita kuunnellen. Vieläkin muistan sadun lumotusta
vuoren neidosta. Minä kurja sain samankaltaisen kohtalon. Jo lapsena
täytyi minun jättää kotimetsänhumina ja isäni rauhaisa maja, ja niin
jouduin suuren maailman loistaviin oloihin. Minäkin käyskentelin
kullasta kimaltelevissa palatseissa, kuulin suloisia lauluja ... niin, ja
sanoja, jotka hurmasivat vielä enemmän kuin säveleet ... minä kuulin
hänen äänensä kai'un ... se lumosi minut ja silloin unhotin minä olevani
ainoastaan halpa rahvaan tytär. Tässä seison minä nyt ikäänkuin unesta
heränneenä, mutta mitä olen uneksinut, sitä en voi ikinä unhottaa.
(Istuutuu kalliolle; hämärtää; hän nukkuu vienon soitannon kaikuessa,
jota pitkitetään vielä seuraavan monoloogin kestäessä.)

*Laulu N:o 9.*
Kuljin taaskin tuntureille syntymäseudullen, mutta kotonani vieras
lienen jo omillen. Oma mieleni kaihovi kauaksi pois, pois sinne, miss'
onnensa löytää vois Tänne kätken tuntureille kaihoisan lempeni. Tääll'
en varmaan ole tiellä, armas, sun onnesi. Miten lemmin, et konsahan
kuulla sä saa, et konsana minua nähdä saa.
KAHDEKSAS KOHTAUS.
AKSEL. KAARINA.
AKSEL.
*Melodrama.*
Kultaisin kulmin Päivätär hiipivi vuorien taa, Vaan utusilmin Uinuva
Yötär jo sijahan saa... Iltarusko hohtaa taivahalla hulvaa vuorten huiput
purppuralla ja kultakalvon vetten pintaan luo. Tää näky tuo kärsivän
rintahan hoivaa ja rauhaa, sydän nyt tyyntyy, myrskyt ei pauhaa, autuus
ja onni vaan sieluhun saa. Taivas ja maa riemuiten lempensä leikkiä
lyö... Oi, armas Pohjolan juhannusyö!
KAARINA (unissaan). Aksel!
AKSEL. Mainittiinko nimeäni? -- Ääni vaikeni. Mutta kaihosoinnuin
se sydämeni sisimmässä tätä soi.
KAARINA (huudahtaa unissaan). Aksel!
AKSEL. Hänen suloinen äänensä kuului taasen jostain vuorten vieruilta.
Impeni utukuva, miksi kutsut? Enhän löydä sinua! Kotisi löysin, mutta
sinä olit kadonnut näkymättömiin.
KAARINA (unissaan). Aksel!
AKSEL (menee vuorelle ja huomaa Kaarinan). Mitä! Onko tämä
lumousta vai käynkö unissani? Ei, tämä ihana näky ei katoa unikuvan
lailla. Se on todellakin hän!... Hän, minun armas Kaarinani! Tännekö

hän siis pakeni?
KAARINA (unissaan). Oi, Aksel sulhaseni!
AKSEL (tarttuu hänen käteensä). Sanotko vieläkin minua sulhoksesi?
KAARINA (avaa silmänsä). Missä olen? Niin nyt muistan ...
väsyneenä istahdin äsken Velhovuoren juurelle ja siinä uuvutti minut
viehkeä unonen... Taru kertoo, että ken vaan juhannusyönä nukkuu
täällä, saa nähdä kultansa-kuvan. Oi, Aksel unelmaini kaunis sulho,
ällös jätä minua! Todellisuudessa en voi sinulle uskoa kaikkea;
ainoastaan unelmien lumotussa maailmassa voimme toisiamme
lähestyä, ja silloin voin sinua vertaisenani puhutella, niinkuin muinoin
lapsuutemme päivinä.
AKSEL. Miksi pakenit tänne, sanomatta edes jäähyväisiä lapsuutesi
ystävälle?
KAARINA. Etkö voi aavistaa? Sinä iltana jolloin viimeksi olin
omaistesi luona kuuntelin lehmusten taakse kätkeytyneenä mitä sinä
kreivittären ja vanhan isäsi kanssa keskustelit.
AKSEL. No mutta tottahan myöskin kuulit, kuinka minä samassa
tilaisuudessa ilmoitin rakastavani sinua ja pyysin häneltä sinua.
KAARINA. Sen kuulin, vaan he eivät suostuneet pyyntöösi, ja silloin
sinä vimmastuneena uhkasit jättää kotosi, hyljätä sukusi, aateluutesi ja
nimesi ... muuta en kuullut ... minun kohtaloni oli ratkaistu, minä
hyljätty raukka riensin pois palatsista kotimökkini yksinäisyyteen.
AKSEL. Ah! Miksi et odottanut taistelun päätöstä? Mitä olisikaan
minulle koti, isä, äiti ja aatelisnimi ilman sinua! Ja kun isäni huomasi
ettei ollutkaan kysymyksessä hetken hairahdus, vaan elämäni
tulevaisuus ja onni, niin antoi hän myöten, karkoitti mielestään
aatelisen ylpeyden, soi minulle nimeni takaisin, otti minut jälleen
pojakseen ja valitsi sinut, armahani, tyttärekseen.
KAARINA (nousee). Onko mahdollista! Eikö tämä siis olekkaan unta?

AKSEL. Ei!