Velhovuorella | Page 5

riennä isäni
luokse!
YRJÖ. Hyvästi! Pian tulen takaisin! (Hannu hiipii esille ja pistäikse
piiloon sen kallion suojaan, jonka taakse Kaarlo on kätkeytynyt.)
*Laulu N:o 7.*
RIITTA.
Oi, rientäös vain, niin joutuimmittain me vuorilla taasen kohdatahan!
YRJÖ.
Kun tunturit nuo yön varjoja luo, niin luonasi olen taasen, niin luonasi

olen heti taasen.
HANNU.
He aikovat kahden kesken kohdata, mut kolmanna minä olen mukana.
KAARLO (itsekseen).
Ma neljänneksi tahdon tulla.
RIITTA ja YRJÖ.
Mä täällä sun taasen kohdata saan, kun aurinko käypi vuorien taa, ja
vierahan silmä nähdä ei saa ja kieliä yö ei saata.
KAARLO ja HANNU (samallaaikaa).
He kohdata täällä toisensa saa, kuin aurinko käypi vuorien taa, mut
vierahan silmä nähdä sen saa -- yön kielautta ei voi taata.
YRJÖ.
Yks suutelo vain, oi, armahimpain, kun kotvahan sua en näe lain!
RIITTA.
Oi, riennä nyt vain, mun rakkahimpain! Näes, Ahti se vois mun viedä.
YRJÖ.
Mä ennemmin sua olin täällä, sua nopsempi ain' --
HANNU (erikseen).
Mä, helkkari vie, mä vikkelin toki heistä.
KAARLO (samoin).
Oho! Sä viimeksi tulet meistä!

KAIKKI NELJÄ.
Kun aurinko käypi vuorien taa Ja huntuhun hämyn peittyvi maa. Niin
tänne sa silloin luokseni saa, Ma kaiholla vuotan täällä.
(Yrjö poistuu. Hannu vetäytyy kallion taakse, joten Kaarlon täytyy
poistua näyttämöltä. Riitta menee näyttämön reunalle, katseellansa
Yrjöä seuraten).
VIIDES KOHTAUS.
HANNU. RIITTA.
HANNU (erikseen kallion suojassa). Kas vaan! Onko kummempaa
vielä nähty! Luulenpa melkein heidän tahtovan lempiviä leikitellä. No...
Riitta on vielä lapsi... Se on siis pelkkää lapsen leikkiä vaan. Mutta
minua harmittaa kuitenkin, että hän leikittelee juuri tuon tuhman Yrjön
kanssa eikä minun kerallani. (Tulee esille.) Hyv'iltaa, Riittaseni! Sinäkö
täällä näin myöhään käyskentelet?
RIITTA. Niin näethän sen kysymättäkin.
HANNU. Sepä sattui hyvin! Minulla, näetkös, on jotain hyvin tärkeää
ja salaista asiaa sinulle kerrottavaa.
RIITTA. Jätä se kertomatta; sillä tiedäthän sinä, että minulla on tarkka
kuulo, mutta kerkeä kielikin.
HANNU. Leikki pois! Minä puhun nyt totisia asioita.
RIITTA. Vai totisia asioita! Se on toista se. Mutta minä vakuutan, että
olen jo monta kertaa koettanut pitää kieltäni kurissa, vaan se on minulle
aivan mahdotonta. Ota siis vaari, mitä minulle sanot!
HANNU. No, sinä olet tuommoinen soma tyttö hupakko, tiedänhän
minä sen! Vaan kuule nyt vihdoinkin, mitä sinulle ilmaisen ... minä
näin viime yönä niin kummallista unta.
RIITTA. Todellakin!

HANNU. Niin, oikein ihanata unta! Sinä näetkös olit olevinasi minun
morsiameni. Mitä siihen sanot, Riittaseni?
RIITTA. Minusta sinä teit hyvin tuhmasti tuollaista uneksiessasi. Mutta
älä Hannu parka ole siitä milläsikään. Tuo uni ei merkitse mitään.
HANNU. Päin vastoin! Se merkitsee hyvin paljon. Ja aatteles toki, että
minä olen jo kaksi, jopa kolmekin vuotta alituisesti nähnyt samaa unta
joka päivä, joka hetki, aamusta iltaan saakka.
RIITTA. Kuinka! Sinä uneksit siis päivälläkin?
HANNU. Sekä yöllä että päivällä. Tarkasta minua, niin huomaat
kuinka kärsineeltä ja riutuneelta minä näytän. Sen on uneksimiseni
vaikuttanut. Minä en saa enään yön lepoa enkä päivän rauhaa ja
ruumiini riutuu riutumistansa, niinkuin näet. Sieluni on rikki rusennettu,
sydämmeni verille raastettu, ruokahaluni hävinnyt eikä viulunikaan
enää ilahuta minua; sen kieletkin ovat katkeilleet sulasta ikävästä ja
mieliharmista. Ja kun joskus koetin soitella ja pääsin juuri hyvään
alkuun, sumeni taas silmissäni ja niin jouduin uudestaan unelmien
valtaan. Minä näin taivaallisia näkyjä, joissa sinä alati minulle
ilmestyit ... ja niin unhotin minä sekä viulun että säveleet ja koko
maailman.
RIITTA (teeskennellyllä osanotolla). Voi sinua Hannu parka!
HANNU. Näin surkea on minun laitani.
RIITTA. Mutta eikö sinulle näyssäsi ilmesty ketään minun kerallani?
Etkö ole nähnyt esimerkiksi Yrjön käyskentelevän rinnallani.
HANNU. Hyi sinua, Riitta! Julkenetko vielä pilkata minua?
RIITTA. Tiedätkös, Hannu, kun vähänkin vilkasen sinuun, saan heti
naurutaudin, ja jos itse näkisit itsesi, täytyisi sinunkin nauraa.
HANNU. Näytänkö minä mielestäsi sitte niin hullunkuriselta?
RIITTA. Niin, sinä näytät niin juhlalliselta ja hartaalta, kuin Antti

lukkari lukusijoilla.
HANNU. Älähän toki tee pilkkaa minusta! Tämä on vakava asia ja se
painaa kovin sydäntäni.
RIITTA. Mikä niin?
HANNU. Niin, minun täytyy ilmaista se sinulle.
*Laulu N:o 8.*
HANNU.
Hei, sulhasiksi! Naimatta miksi oisin kolmikymmenissä? Vain mulle
salaa toivehet palaa tämän kylän tyttöin sydämissä. Heistä
herttaisimman, kaikkein kaunehimman vasten sydäntäni kohta
painallan. Sitten kultakihlat, sormukset ja viljat kullalleni rakkahalle
lahjoitan.
RIITTA.
Naimisiinko aiot kiiruhtaa?
HANNU.
Kyllä, kunhan kultaseni vastaa: »jaa.»
RIITTA.
Vasta sana tuo sull' onnes antaa, sitten kihlasi saat hälle kantaa.
HANNU.
Siis heipä vaan, päästä kuulumaan! Kai sulta saan: »Jaa!»
RIITTA.
Mutta saat: ei, eikös, eikös, ei, eihän, eihän, ei eipä, eipä, ei, ei!

HANNU.
Voi, kuinka mustat voit huolet, tuskat rintahani mulle tuottaa? Ei
miestä toista oo Hannun moista, hänehen sä yksin voisit luottaa. Mull'
on pellot aumat, niityt, karjalaumat -- taloni kai tunnet viljaaittoineen.
Tuhansia mulla --
RIITTA.
Rikkautt' on sulla!
HANNU.
Mull' on lypsylehmät, uuhet vuonineen.
RIITTA.
Oi mi onni, oi mi rikkaus!
HANNU.
Eikö rinnassas siis elvy rakkaus?
RIITTA.
Oi sä Hannu parka, angervoisen! Mulle onni soi jo sulhon toisen. Kun
pojan sen saan omaksen, niin tottahan soittamahan saapunet, tanssit,
polskat ja valssit häissämme iloks' illan! Ralla lalla la j.