Velhovuorella | Page 4

huokaa huolissansa.
KAARLO ja KUSTAA.
Katsohan kuink' on nopsa poika riemussansa! Varmahan kiiruhtaa hän
luokse armahansa.
YRJÖ.
Oi, mun armahain, taas sun nähdä sain! Sinun luonasi kaikkoo kaihoni,

riemuisasti sydän sykkii.
RIITTA.
(laulaa vuorostaan edellisen säkeistön).
Armahansa kai kohdata hän sai! Usvat kaihoilun vaihtui riemuhun.
lemmestä vain sydän sykkii!
NELJÄS KOHTAUS.
YRJÖ. KAARLO. RIITTA.
YRJÖ. Mun armas Riittaseni! Oi, kuinka sinä olet kaunis, paljon
kauniimpi kuin ennen!
RIITTA. Ja sinä, Yrjö, sinä olet tullut niin reippaaksi ja uljaaksi! Mutta
oletko muuten vielä samanlainen kuin ennen? Sinä katselet minua niin
lempeästi ja ystävällisesti ja sinun kirkkaat silmäsi vakauttavat minulle,
ettet ole unhottanut taalalaista tyttöäsi.
YRJÖ. En, rakas kulta, kuinka voisin hänet unhoittaa!
RIITTA. Eikä hänkään ole unhoittanut Yrjöänsä.
*Laulu N:o 6.*
Sä päivin askareissain ain' olit mielessäin, ja uinuessan' öisin sinusta
unta näin. Ja minne aatos kiiti ain' aamuin, iltaisin? Se halki ilman liiti
sun luokses, armahin.
YRJÖ.
Mull' aika vieri verkalleen ei tullut suvi vain. Kuukausihin ja vuosiin
vertailin viikkojain. Ah, kaunis kevätpäivä jo koitti vihdoinkin! Mä
ilman linnun siivin sun luokses kiiruhdin.
RIITTA. Oi, minä olen niin iloinen, niin iloinen! Ja nyt me emme
enään koskaan erkane toisistamme, emmehän Yrjö?

YRJÖ. Emme, emme suinkaan, jos se vaan on minun vallassani.
RIITTA. Kaikki on nyt sinun vallassasi. Isällä ei enään liene mitään
naimistamme vastaan. Sinä muistat kai, mitä hän lähtiessäsi sinulle
sanoi.
YRJÖ. Muistan, muistan aina.
RIITTA (keskeyttäen). Hän sanoi näin. Yrjö poikani! Jos sinä anoisit
tytärtäni ainoastaan polskan tanssintaan, niin siihen suostuisin
mielelläni, sillä sinä olet reipas poika ja kestät kilpailun kenen kanssa
tahansa, vaan avioliittoon --
YRJÖ. Niin, muistan sen kyllä. Aina sain kuulla tuota vanhaa virttä.
Vaella sinä niinkuin muutkin taalalaispojat ulos maailmalle työtä
etsimään. Seuraa heitä, ja jos todellakin olet niin ravakka kuin kehut
olevasi, niin tule parin vuoden perästä takaisin ja tuo kultaa
kukkarossasi. Silloin voit uudistaa kosintasi... Hyvästi siihen saakka!
Nämä olivat hyvin ankarat jäähyväiset ja Jumala tiesi miten hän nyt
minua tervehtii.
RIITTA. Mutta nyt sinä olet tullut takaisin, koetusaikasi on päättynyt,
ja sanoihan ukko: «silloin voit kosia uudestaan.«
YRJÖ. Niin «silloin voit uudistaa kosintasi«, sehän oli hänen viimeinen
sanansa. (Loittonee hieman, miettiväisen näköisenä).
RIITTA. Näetkös, Yrjö, minun mielestäni sinun pitäisi noudattaa
vanhuksen neuvoa.
KAARLO (erikseen). Kuules vaan kuinka näppärästi hän neuvoja
jakelee.
RIITTA. Mutta mikä sinun on, Yrjö? Miksi et virka mitään?...
Epäiletkö vielä?... Vastaahan toki.
KAARLO (erikseen). Mikä lempo poikaa riivaa?
RIITTA. Yrjö! Yrjö! Sano, miksi vaikenet? Tiedäthän saavasi minulta

myöntävän vastauksen. Puhu nyt vaan suusi puhtaaksi, äläkä, huoli
jörötellä.
KAARLO (erikseen). Hitto vieköön, hän on oikea pölkkypää kosijaksi!
Ja mitä lempoa hän sitten kuhnailee?
RIITTA (itkusilmin). Sinä et vastaa! Isäukkoni oli siis kumminkin
oikeassa, kun hän sanoi: «Yrjön lempi se sulloo suot ja tallaa maat
yhden ainoan päivän kuluessa, ja ensimäinen, johon hän rakastuu, on
ensimäinen, jonka hän hylkää.« (Menee hänen luokseen, lyöden häntä
olkapäähän) Eikö totta, Yrjö! Olinhan minä kuitenkin sinun
ensimäinen rakastettusi.
YRJÖ. Se on totta! Kaiken maailman tytöistä olet sinä ensimäinen,
ainoa ja viimeinen rakastettuni. Ja, tuli mitä tuli, sinun täytyy tulla
omakseni.
RIITTA. Se on tietty se! Ja kun nyt isäni antaa suostumuksensa, kuten
minä puolestani olen aikoja sitten jo antanut, niin mitä muuta enään
puuttuukaan?
YRJÖ (korvallistaan raapien). Puuttuu vielä tuo kultainen kukkaro.
KAARLO (erikseen). Kultainen kukkaro -- sepä ikävätä!
RIITTA (lempeästi nuhdellen). Oletko siis unohtanut kullan
hankkimisen? Kuinka semmoista voikaan unohtaa! Juuri sitä vartenhan
sinä lähdit matkalle.
YRJÖ. Sinä olet oikeassa, rakkahin! Minä lähdin rahan hankintaan, se
on totta, vaan yhtä totta on sekin, että olen saanut ainoastaan muutaman
äyrin kerätyksi. Ennen Tukholmaan tuloani luulin, että kaikki kadutkin
olisivat siellä kullalla silatut ja että siellä jokainen voisi tulla
upporikkaaksi. Mutta mitä vielä! Kadut olivatkin vaan tavallista kiveä
ja jokaisella kivimukulalla oli kitsas omistajansa. Minä menin siis
kirveineni pohattain työhön, raataen hiessä otsin aamusta iltaan saakka.
Näin vietin kaksi pitkää, pitkää vuotta, ja kun ne olivat loppuun
vierineet, olin yhtä köyhä kuin ennenkin. Ah, armahani! Sinä et käsitä,

kuinka tuskallista on olla yksinänsä ja ventovieraana suuren kaupungin
hälinässä.
RIITTA. Oi, Yrjöni! Sinä olet kovan koetuksen kestänyt!
YRJÖ. Kun kevät jälleen tuli, silloin oli kärsivällisyytenikin loppunut.
Silloin saapuvat kiuru ja pääsky; soivat korvissani samat laulut, samat
viserrykset, joita niin usein olin kotilaaksossani kuunnellut, lapsuuteni
muistot heräsivät ja heleä päivä paistoi jälleen öiseen mieleeni. Koko
luonto riemuitsi ympärilläni, haastellen toivon, toivon ja vapauden
kultaista kieltä ja silloin tuntui minusta kovin tukalalta rahan vuoksi
kantaa orjuuden iestä.
RIITTA. Rakas Yrjöni! Sinulla on vielä sama rehellinen sydän, kuin
lähtiessäsikin. Vanhukset tosin sanovat sinua hitaaksi ja saamattomaksi,
mutta pysy sinä vaan semmoisena kuin olet; pääasia on, että olet
minun.
YRJÖ. Niin, Riittaseni! Sinun sulhasesi olen minä sekä Jumalan että
ihmisten edessä, ja jos ei isäsi ole pahempi muita taalalaistaattoja, niin
suostuu hän kyllä viimein pyyntööni. Nyt menen paikalla hänen
luokseen ja pyydän sinua vaimokseni. Niin, usko pois, kultani! Tänä
iltana minä puhun niinkuin parahin valtiopäivämies.
RIITTA. No, älä sitten täällä suotta kieltäsi tylsennä, vaan