Velhovuorella | Page 3

esiin). Sinähän se oletkin, armas Riittaseni!
RIITTA. Huu! Ethän sinä olekaan sinä!
AKSEL. Mitä! Enkö minä ole minä? Kuka muu sitten voisin olla?
Katsohan toki tarkemmin!
RIITTA. Et, et! (Tahtoo mennä). Huu!
AKSEL. Miksi tahdot mennä pois? Näethän, että olen siivo ja
rehellinen matkamies. Tulin tänne vuoristoon ja väsyksissäni jäin tänne
levähtämään. Sitten kuulin sinun suloisen laulusi, mutta en hievahtanut
paikaltani, ennenkun itse kutsuit minua luoksesi. Silloin lähestyin sinua
-- sillä luulin sinulla olevan jotain asiaa --, ja tässä minä nyt olen. No,
olenko mielestäsi niin hirvittävän näköinen?
RIITTA. Ethän toki! Sinä näytät kutakuinkin ihmisen tapaiselta.
AKSEL. Vai niin! Kiitän siitä!
RIITTA. Kiitä Jumalaasi, että näytät siltä.
AKSEL. Niin teenkin, mutta kun ensi silmäyksellä näin
pahanpäiväisesti säikyttää nuorta tyttöä, niin täytyy olla joko kauhean
ruma tai aivan rosvon näköinen. Sanoppas, kiltti tyttöseni, keneksi
minua luulet? Kenties ryöväriksi?
RIITTA. Enpä niinkään! Näetkös, täällä Taalainmaassa ei ole
ryöväreitä, jotka meitä säikyttäisivät ellei karhuja sanoisi ryöväriksi.
Mutta koska puhuit, älysin heti, että lienet mitä lienetkin, niin et ole
karhu ainakaan.
AKSEL. Kenties ensin arvelit minua joksikin haltijaksi? (Nauraa.)

RIITTA. Niin, niin ... se ei ole ensinkään naurun asia. Sillä tiedäkin,
että tällä vuorella pidetään kummallista menoa sydänyön aikana.
Useasti kuuluu silloin tuolta kosken rannalta sekä soittoa että laulua, ja
onpa niitäkin, jotka sanovat, että hän itsekin joskus ilmestyy tuon
myllyn luona, jossa sinut äsken näin.
AKSEL. Ahaa! Nytpä luulen ymmärtäväni -- sinä tarkoitat --
RIITTA. Kun minä näin sinun lähestyvän, niin luulin ihan varmaan,
että hän oli noussut tuolta alhaalta.
AKSEL. Kuka hän?
RIITTA (katselee tuskaisella pelolla ympärilleen). Hm! Jopa nyt peräti!
Kukas muu kuin Ahti.
AKSEL (teeskennellyllä tietämättömyydellä). Ahti! Mikä se on?
RIITTA. Hirveä kosken haltija tietysti!
AKSEL. Nyt en ymmärrä sinua.
RIITTA. Voi kuinka olet tuhma! Etkö todellakaan tiedä mitään Ahdista?
Ethän vaan liene pakana!
AKSEL. En, en! Kyllä minä olen sinun ristiveljesi. Mutta selitä nyt,
mikä tuo Ahti sitten on?
RIITTA. No se on semmoinen haltija, jolla on vilpoisa linnansa tuolla
kosken kuohuvissa hyrskyissä, ja joka ei koskaan löydä lepoa eikä
rauhaa, niinkuin laulussakin lauletaan.
AKSEL. Missä laulussa?
RIITTA. No mutta sinä olet kokonansa poissa laidoilta, -- Ahdin
laulussa. Etkö tiedä edes sitäkään. No kuulehan siis, minä laulan sen
sinulle.
*Laulu N:o 4.*

Miss' syöksyvi vuorilta virran vyö ja pauhaten paasia vasten lyö, siell'
alla sen paateron vaahtoisen on Ahdilla luolansa vilpoinen. Jos
suv'yössä rauhaisassa käyt yksin sä rantamaa, niin kuohujen pauhinassa
soi laulua hurmaavaa. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi
kuohuissa laulavi laulelon. Älä jää, älä jää sitä kuuntelemaan! Se
lumota vois sinut kerrassaan.
Mut syksyllä myrsky kun pauhoaa ja voihkavi kaihoa katkeraa ja
syysyö kun peittävi pilviseen jo vaippaansa taivahan tähtineen, niin
kantelo kuohuissa kaikuu ja kiehtoen, tenhoten soi, se riemua raikasta
raikuu ja itkien vaikeroi. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi
kuohuissa laulavi laulelon. Älä jää, älä jää sitä kuuntelemaan! Se
lumota vois sinut kerrassaan.
AKSEL (itsekseen). Tuon laulun tunnen jo aikaisimmasta lapsuudestani;
se herättää rinnassani muistoja ... suloisia muistoja, jotka minun täytyy
karkoittaa. (Ääneen.) Sinä tyttönen olet kai itse nähnyt Ahdin istuvan
tuolla kosken kuohuissa ja olet kuullut hänen kanteleensa kaikua
jonakin ihanana juhannusyönä?
RIITTA. En, sitä onnea ei ole minulle suotu! Ja nykyään ilmestyykin
hän ani harvoin vaahtovaippansa alta.
AKSEL. Ja minkä näköinen hän sitten on?
RIITTA. Niin, hän voi pukeutua milloin miksikin. Miten vaan itse
tahtoo. Mutta useimmiten on hänellä punertava viitta ja punainen lakki.
Vanha Kaisa on hänet monesti nähnyt sellaisissa pukimissa.
Mutta tässähän laulelen ja juttelen vanhoja tarinoita, niin että sinä
kokonaan ikävystyt. -- Etkö tahdo tulla isäni luokse? Hän asuu tuossa
aivan lähellä.
AKSEL. En, tyttöseni! Kyllä minä menen matkoihini, sillä
varmaankaan sinä et tullut tänne minun tähteni, -- Herran haltuun!
Kiitoksia kauniista laulustasi. (Menee, mutta ilmestyy kohta erään
kallion takana ja puhuu muutaman sanan Kaarlon ja Kustaan kanssa,
jonka jälkeen jättää näyttämön).

RIITTA. Kas tuopa vasta eriskummainen matkamies. (Katselee hänen
jälkeensä). No, nyt hän meni menojaan. -- Mutta missä Yrjö viipyy?
Pitihän meidän täällä tavata toisiamme, että saisimme rauhassa puhella
keskenämme. Kun hän viimeksi oli vanhusteni luona, sanoi isäni
hänelle, että Yrjön pitää ensin koota rahoja itselleen, ostaa talot ja
tanhuat ja paljon muuta lisäksi, ennenkun saisimme mennä kihloihin ja
solmita ikiliiton. Niin sanoi taatto -- ja kuitenkin kannan kihlasormusta
povellani ja ikiliitot teimme jo lasna leikitellessämme. Siitä on jo
paljon aikaa kulunut, vaan rakkauttani en voi koskaan unhoittaa.
*Laulu N:o 5.*
RIITTA.
Vait! Vait! Vait! Kenpä liikkui tuolla? Ken, ken? Enkö käynnin kuullut?
En, en! Tuolla vuohi nuori, miss' on korkein vuori, huoletonna
hypähtelee. Rastas lauluntansa lakkaa, unissansa yöhyt hiljaa
henkäelee.
KAARLO ja KUSTAA.
Kuulehan, kuinka helkyttelee keijukainen! Hurmaavan näitkö
katsehensa polttavaisen? Käypi ketterin kärpän askelin! Pikku perhonen,
hetken herttaisen soit sä meille, armahainen!
RIITTA.
Voi! Voi! Voi! Suotta sulhoani vuotan. Miss' on armahani luotan?
Laaksoss' yön on huntu, vuorill' illan tuntu. Ahti soittaa kanneltansa.
Kastehelmet päilyy, vuokko hiljaa häilyy -- rintan