Velhovuorella | Page 2

KAIKKI. Niin, niin, menkäämme sinne! (Hannu soittaa polskaa, muut
ottavat toisiaan kädestä, ja poistuvat karkeloiden oikealle. Musiikki
hiljenee tanssijain loitotessa, kunnes se kokonaan taukoaa, vaihtuen
seuraavaksi lauluksi).
TOINEN KOHTAUS.
AKSEL, KAARLO ja KUSTAA (matkapuvussa. Kaarlolla pitkä musta
parta, olkihattu, alaspäin käännetty paidan kaulus, punainen mekko ja
kasvilaukku selässä. Aksel metsästyspuvussa. Kustaalla vaaleat
kesävaatteet ja matkalaukku).
*Laulu N:o 2.*
AKSEL, KAARLO ja KUSTAA.
Mi riemu on huippuja tunturien Kera käyskellä pilvien kiitävien! Yli
laaksojen katsehet kauaksi kantaa Ja aatoskin etsivi taivahan rantaa Ja
laulumme kaikuu Ja toiveita raikuu tuoll' äärillä ilmojen.
KAARLO.
On käyntini rohkea ja suruton, ja uljas on retkeni ja peloton. Kuin usva
pois tieltäni estehet haihtuu ja surut ja huolet ne ilohon vaihtuu.
AKSEL.
Ei uuvuta uni, ei, ain' edespäin, ja ain' edespäin vaellamme me näin.
KÖÖRI.
Mi riemu on huippuja tunturien j. n. e.
AKSEL. Mitä näenkään! (Katselee ympärilleen). Tämä paikka ... onko
tämä unta ... vai olenko tosiaan ollut täällä ennen? Tuo mylly ... tuo

vuoren rotko -- tuo polku tuolla ... nuo pensaat tuossa kosken rannalla.
Kaiken tämän olen nähnyt jo joskus ennen.
KUSTAA. Kummallista kyllä, mutta siltä tuntuu minustakin.
AKSEL. Niin ... nytpä tajuan asian laidan. Olemme molemmat
katselleet tätä maisemaa neljän seinän sisällä. Muistatkos? Viime
talvena Kaarlon luona ... hänen atelierissään.
KUSTAA. Ah todellakin! Sehän oli sama taulu, jonka kuningas osti!
Tämä paikka on siis epäilemättä Velhovuori.
KAARLO. Aivan niin! Ja nyt juuri, Juhannusyön tullen, on soveliain
aika tarkastella tätä eriskummallista paikkaa.
KUSTAA. Mutta ettehän täällä vaan joudu lumoihin.
KAARLO. Mitä vielä! Mutta jos muuten tahdot tietää tulevaisen
elämäsi vaiheista, niin ei siinä tarvitse muuta kuin puoliyön aikana
mennä vuorelle ja nukahtaa sinne. Ja jos sinulla on uskoa, sinapin
siemenkään niin näet unissasi ihanan immen. Hän lähestyy sinua hellin,
viattomin silmäyksin ja juuri tämän impyen on kohtalo sinulle
ikiystäväksesi määrännyt.
KUSTAA. Kuinka! ihanan immenkö?
KAARLO. Niin, tai voisihan sinulle ilmestyä leskikin, kuka sen niin
tarkoin tietää. Kuten sanoin, sinä näet, sinä näet hänet, jonka
sallimuksen salaiset vallat ovat sinulle aviosiipaksi määränneet.
Tiedäthän muuten, että kaikki avioliitot säädetään taivaassa.
AKSEL. Taivaassa! No se on sentään jokin lohdutus, etenkin minulle,
joka varmaankin täällä maan päällä elän ja kuolen vanhanapoikana.
KAARLO. Me pysähdymme siis tänne?
KUSTAA. Tottakai! Minä ainakin äänestän tänne jäämistä.
KAARLO. Vaiti veliseni. Tiedäthän että vapaasukuisilla on äänestäessä

etuoikeus ja että aatelismiehen sana aina tukkii aatelittoman, suun.
(Akselille). Mitä siis armollinen parooni asiasta arvelee?
AKSEL. En mitään.
KAARLO. Kas niin ... joko taas on niin pitkälle päästy? Siinä sinä
seisot jälleen ajatuksissasi. Jätähän jo tuo Kaarinasi.
AKSEL. Salli jo tyttöparan olla rauhassa, hän on jo aikoja sitten
joutunut unohduksiin.
KUSTAA. Kaarina! Ja aina vaan Kaarina! Tämä on varmaankin
kahdestoista kerta, kun Kaarlo mainitsee hänen nimeänsä. No, sanokaa
toki, kuka tuo merkillinen Kaarina sitten on!
AKSEL. Sen saat heti kuulla. Hän näetkös oli pieni, köyhä tyttö, täältä
Taalain maasta kotoisin, vaan jo lapsuudessaan joutui hän Tukholmaan,
jossa minun vanha tätini otti hänet luoksensa kasvattaen häntä omana
lapsenansa. Ensin leikimme yhdessä, mutta vähitellen muuttui leikki
todeksi. Hän kasvoi, sukeusi soreaksi neidoksi, oikein lumoavaksi
kaunottareksi.
KAARLO. Se on tietty se ... ja hänen ihanat silmänsä hurmasivat sinut
kokonaan -- sehän luonnollista onkin -- ja niin päätit sinä korottaa tuon
keijukaisen omaksi paroonittareksesi, sukusi suureksi harmiksi. Mutta
toisinpa oli kohtalo määrännyt. Eräänä aamuna oli tuo pikku velho
kadonnut aivan kuulumattomiin. Kielikellot vakuuttivat hänen
joutuneen ryssän reppuun. Mutta veli Aksel, ällös olko milläsikään.
Kun minä kerran rupean oikein tyystin etsimään, niin ehkäpä löydän
täältä Taalainmaalta sinulle toisen pienen Kaarinaisen ja vieläpä oikein
vanhaa, oivaa lajia. Minä en tarkoita tuommoista, joka antautuu ryssäin
tai turkkilaisten ryöstettäväksi, -- en suinkaan, vaan
«Mi loistaa tähden lailla Ain impein joukossa.«
AKSEL. Älä huoli vaivata itseäsi. Minä sain jo kyllin yhdestäkin
Kaarinasta.

KAARLO (katsoo vuorelle). Katsos tuonne! (Riitta kulkee vuorella).
Tuolta tuleekin kaunis tyttönen. Pidä varas, ehkä hän on
«Tuo tähti ihanainen Joukossa impien.«
(Poistuvat koettaen piiloittua.)
KOLMAS KOHTAUS.
ENTISET. RIITTA.
*Laulu N:o 3.*
RIITTA.
Riemusta helkähdellen laulu sydämeni soi! Rallala lalla lalla -- syyn
ken arvata voi? Tänne mä linnun siivin hiivin piilohon. Etsivät kutsuin
kaikki turha, turha se on! Sen, jota kaihoin etsin vuorilla kohtaan. Ralla
lallala lallala lalla laulan vain. Ralla lallala lallala lalla laulan ain.
Riemusta helkähdellen laulu sydämeni soi! Kultani kukkasaika jälleen
luokseni toi. Kohta jo kukkaspaulan saanen kulmillen. Häissäni sitten
hyörin, pyörin ja riemuitsen. Koittaos, joutuin koita, toivoni päivyt!
Ralla lallala lallala lalla laulan vain. Ralla lallala lallala lalla laulan ain.
AKSEL (Kaarlolle). Maalarin silmä näyttää mieltyneen tuohon
keijukaiseen.
KAARLO. Niin, hän on todellakin viehättävä! Kuules Aksel! Sinun
pitää, nyt auttaa minua pikku salajuonessa. Menehän ja pidätä tuota
visertelevää ilolintua hetkinen paikallansa, jotta saan hänen ihanista
kasvoistansa edes ääriviivat piirretyksi. (Ottaa esiin paperin ja rupeaa
piirustamaan).
RIITTA (näkee vilahduksen Kaarlosta). Tuolla seisoo hän väijyksissä.
Tuitui! Näen kyllä sinut, hulivili!
KAARLO. Tuitui!

RIITTA. No, Yrjö, astu esiin piilostasi! Joudu, joudu! Oma
Riittakultasihan sinua odottaa.
KAARLO (Akselille). Joudu, Aksel! Muuten pilaat kaikkityyni.
AKSEL (astuu