Velhovuorella | Page 6

kuinka hyvin teid?t tunnen! T??ll? jylh?n vuoren rintehell? humisevan mets?n kainalossa oli m?kki ... se oli minun kotini. Siell? vietin monet, monet hupaiset illat is?ni kanssa loimottelevan lieden ymp?rill?, h?nen huuliltansa kummallisia tarinoita kuunnellen. Viel?kin muistan sadun lumotusta vuoren neidosta. Min? kurja sain samankaltaisen kohtalon. Jo lapsena t?ytyi minun j?tt?? kotimets?nhumina ja is?ni rauhaisa maja, ja niin jouduin suuren maailman loistaviin oloihin. Min?kin k?yskentelin kullasta kimaltelevissa palatseissa, kuulin suloisia lauluja ... niin, ja sanoja, jotka hurmasivat viel? enemm?n kuin s?veleet ... min? kuulin h?nen ??nens? kai'un ... se lumosi minut ja silloin unhotin min? olevani ainoastaan halpa rahvaan tyt?r. T?ss? seison min? nyt ik??nkuin unesta her?nneen?, mutta mit? olen uneksinut, sit? en voi ikin? unhottaa. (Istuutuu kalliolle; h?m?rt??; h?n nukkuu vienon soitannon kaikuessa, jota pitkitet??n viel? seuraavan monoloogin kest?ess?.)
*Laulu N:o 9.*
Kuljin taaskin tuntureille syntym?seudullen, mutta kotonani vieras lienen jo omillen. Oma mieleni kaihovi kauaksi pois, pois sinne, miss' onnensa l?yt?? vois T?nne k?tken tuntureille kaihoisan lempeni. T??ll' en varmaan ole tiell?, armas, sun onnesi. Miten lemmin, et konsahan kuulla s? saa, et konsana minua n?hd? saa.
KAHDEKSAS KOHTAUS.
AKSEL. KAARINA.
AKSEL.
*Melodrama.*
Kultaisin kulmin P?iv?t?r hiipivi vuorien taa, Vaan utusilmin Uinuva Y?t?r jo sijahan saa... Iltarusko hohtaa taivahalla hulvaa vuorten huiput purppuralla ja kultakalvon vetten pintaan luo. T?? n?ky tuo k?rsiv?n rintahan hoivaa ja rauhaa, syd?n nyt tyyntyy, myrskyt ei pauhaa, autuus ja onni vaan sieluhun saa. Taivas ja maa riemuiten lempens? leikki? ly?... Oi, armas Pohjolan juhannusy?!
KAARINA (unissaan). Aksel!
AKSEL. Mainittiinko nime?ni? -- ??ni vaikeni. Mutta kaihosoinnuin se syd?meni sisimm?ss? t?t? soi.
KAARINA (huudahtaa unissaan). Aksel!
AKSEL. H?nen suloinen ??nens? kuului taasen jostain vuorten vieruilta. Impeni utukuva, miksi kutsut? Enh?n l?yd? sinua! Kotisi l?ysin, mutta sin? olit kadonnut n?kym?tt?miin.
KAARINA (unissaan). Aksel!
AKSEL (menee vuorelle ja huomaa Kaarinan). Mit?! Onko t?m? lumousta vai k?ynk? unissani? Ei, t?m? ihana n?ky ei katoa unikuvan lailla. Se on todellakin h?n!... H?n, minun armas Kaarinani! T?nnek? h?n siis pakeni?
KAARINA (unissaan). Oi, Aksel sulhaseni!
AKSEL (tarttuu h?nen k?teens?). Sanotko viel?kin minua sulhoksesi?
KAARINA (avaa silm?ns?). Miss? olen? Niin nyt muistan ... v?syneen? istahdin ?sken Velhovuoren juurelle ja siin? uuvutti minut viehke? unonen... Taru kertoo, ett? ken vaan juhannusy?n? nukkuu t??ll?, saa n?hd? kultansa-kuvan. Oi, Aksel unelmaini kaunis sulho, ?ll?s j?t? minua! Todellisuudessa en voi sinulle uskoa kaikkea; ainoastaan unelmien lumotussa maailmassa voimme toisiamme l?hesty?, ja silloin voin sinua vertaisenani puhutella, niinkuin muinoin lapsuutemme p?ivin?.
AKSEL. Miksi pakenit t?nne, sanomatta edes j??hyv?isi? lapsuutesi yst?v?lle?
KAARINA. Etk? voi aavistaa? Sin? iltana jolloin viimeksi olin omaistesi luona kuuntelin lehmusten taakse k?tkeytyneen? mit? sin? kreivitt?ren ja vanhan is?si kanssa keskustelit.
AKSEL. No mutta tottahan my?skin kuulit, kuinka min? samassa tilaisuudessa ilmoitin rakastavani sinua ja pyysin h?nelt? sinua.
KAARINA. Sen kuulin, vaan he eiv?t suostuneet pyynt??si, ja silloin sin? vimmastuneena uhkasit j?tt?? kotosi, hylj?t? sukusi, aateluutesi ja nimesi ... muuta en kuullut ... minun kohtaloni oli ratkaistu, min? hylj?tty raukka riensin pois palatsista kotim?kkini yksin?isyyteen.
AKSEL. Ah! Miksi et odottanut taistelun p??t?st?? Mit? olisikaan minulle koti, is?, ?iti ja aatelisnimi ilman sinua! Ja kun is?ni huomasi ettei ollutkaan kysymyksess? hetken hairahdus, vaan el?m?ni tulevaisuus ja onni, niin antoi h?n my?ten, karkoitti mielest??n aatelisen ylpeyden, soi minulle nimeni takaisin, otti minut j?lleen pojakseen ja valitsi sinut, armahani, tytt?rekseen.
KAARINA (nousee). Onko mahdollista! Eik? t?m? siis olekkaan unta?
AKSEL. Ei! Onnetar on t?ll? kertaa muuttanut unesi todellisuudeksi. Onnemme taivas on j?lleen pilvet?n ja kirkas; sin? olet minun!
YHDEKS?S KOHTAUS.
ENTISET.
KAARLO (tulee Akselin viimeisen puheen aikana. Hatun asemasta on h?nell? punainen nen?liina p??ss?ns?.).
KAARLO. Kas niin, Aksel veikkoseni! Sanoinhan sinulle, ett? l?yt?isit piankin toisen pikku Kaarinaisen tuon kadotetun sijaan. (Astuu esiin, tuntee Kaarinan.) Mit?! Kreivitt?ren ottotyt?r! Ja t??ll? Taalainmaassa, t?mm?isiss? pukimissa! Te ette siis joutunutkaan -- -- --
AKSEL (nauraa h?nen h?mm?stykselleen). Mit? sin?, veliseni, aiot sanoa?
KAARLO. Suokaa anteeksi! Olin tekem?isill?ni pienen tuhmuuden.
AKSEL. Helppo on antaa anteeksi, eritt?inkin nyt, kun olemme t??ll? naamiohuveissa. Tapasin morsiameni taalalaistyt?ksi puettuna, ja sin?, n?emm?, olet pukeutunut rosvoksi.
KAARLO. Ei, p?invastoin! Minut itseni rosvottiin. Tuolla vuoripolun varrella, miss? tuo ikivanha honka seisoo, takerruin hongan juurihaaroihin ja liki piti, etten joutunut veljenmaljasille Ahdin kanssa. Onneksi sain oksasta kiinni ja kaikki mit? vetehinen sai vaivansa palkkioksi, oli...
AKSEL. Sinun hattusi!
KAARLO. Niin, juuri hattuni, jota min? nyt kaipaan kaksinkertaisesti, sill? min? tahtoisin sit? riemuiten heiluttaa sek? sinun ett? morsiamesi onneksi ja lenn?tt?isin sen aina pilviin asti teid?n murheittenne ikuisiksi j??hyv?isiksi.
AKSEL (iloisesti). Vahinkosi oli todellakin suuri, mutta ?lk??mme kuitenkaan t??ll? kauemmin murehtiko, vaan kiiruhtakaamme takaisin Tukholmaan, sill? sin? tarvitset viipym?tt? jonkun hattukaupan apua... Ha, ha, ha! Tahdotko, niin l?hdemme heti hankkimaan hevosia ja matkalle.
KAARLO. Hyv?, hyv?! Min? odotan vaan siksi, kunnes Kustaa tulee takaisin.
AKSEL. Me menemme siis edelt?p?in... Hyv?sti! (Aksel ja Kaarina menev?t.)
KYMMENES KOHTAUS.
KAARLO. (Heti sen j?lkeen) HANNU (punaisessa kauhtanassa ja punaisessa lakissa, viulu kainalossa).
KAARLO. Hyv?sti, hyv?sti! Nuo kaksi rakkauden narria eiv?t kaipaa kolmannen seuraa. Min? en siis huoli heit? h?irit?. (Huomaa Hannun). Ahaa! Tuolla on er?s, joka n?ytt?? olevan seuran puutteessa. H?n oli silm?tikkuna ensim?iselle parille, min? toiselle. Eik?h?n siis ole paikallaan, ett? me kaksi hylj?tty? yhdymme. (K?tkeytyy pensaan taakse, puhaltaa muutamia huilun s?veli?.)
HANNU. Vaiti!