Vanhoista kätköistä | Page 8

»voi! kuinka
sinua rakastan.»
* * * * *
Iida ja Amalia poistuivat hyvissä ajoin leiristä, edellinen onnellisena
siitä, että hänen vehkeensä olivat hyvin onnistuneet, jälkimäinen
ajatellen miellyttävää suhdettansa Aleksiin, sillä hänen ei ollut vaikea
oivaltaa ystävättärensä aikeita.
Kun ylioppilas Arvid ja Aleksis olivat jääneet kahden kesken, virkkoi
Arvid nauraen:
-- Minä luulen, piru soikoon, että hän tuli sinua kosimaan.
-- Ketä sinä tarkoitat? kysyi Aleksis hajamielisesti.
-- Kultatynnyriäpä tietenkin, vastasi Arvid.
-- Tule, lausui Aleksis nurpeillaan, mennään oluen juontiin. Minä
tiedän, missä sitä tavaraa tänä iltana on saatavissa!
* * * * *
Seuraavalla viikolla tuli ensimäiselle kutsuntaluokalle poislähtö. Arvid,
joka nyt halusi kenenkään häiritsemättä antautua opintoihinsa, seurasi
ystäväänsä Aleksia tämän maatilalle jäädäkseen sinne myöhään
syksyyn saakka.

V.
UUSIA VEHKEITÄ.
Että Aleksis omapäisesti ja sisarten mielipidettä kysymättä oli päättänyt
ottaa Arvidin täyshoitoon luokseen katsoivat nämät oikeuksiensa
loukkaamiseksi.
Iidakin, joka äsken leirissä oli hilpeälle ylioppilaalle osoittanut sulinta
herttaisuutta, oli täällä kotona hänelle hämmästyttävän epäkohtelias.
Mutta nuoret miehet eivät sen enempää asiasta perustaneet. Entisellään
alkoi vähitellen olla tuo vanhastaan tunnettu Aleksin rattoisa mieliala,
joka ilmeni niin huolettomalla tavalla, että se herätti perheneuvostonkin
hämmästystä. Niinpä Aleksis, kun päivällisruuat olivat kerrassaan
syötäviksi kelpaamattomat -- mikä muutoin ei ollut ensinkään
harvinaista -- iski Arvidille veitikkamaisesti silmää, jonka jälkeen he
virkeällä ruokahalulla tekivät pikaisen lopun pöydällä olevista leipä- ja
voivaroista, joita sisaret eivät huomanneet niukentaa, sekä »kastoivat
kaulaansa» kaljalla täytetystä karahvista, poikamaisella hilpeydellä
ylistäen pöydän herkkuja niin kovaäänisesti, että sisaret, jotka heitä
muuten alinomaa väijyivät, tarpeeksi asti tällä kertaa saivat kiitossanoja
kuulla.
* * * * *
Maailman kavaluudesta ja nurinkurisuudesta jatkuu kirousta enemmän
kuin niiden mitättömyys oikeastaan ansaitsisikaan. Ne synnyttävät
usein valhetta ja vihaa, joista muita ilkeitä paheita vuorostaan johtuu.
Noiden kolmen vallanhimoisen sisaren mieletön menettely, kun he
koettivat tanssittaa veljeänsä sen pillin mukaan, joka heidän korvissaan
ihanimmin soi, oli yksi niitä pieniä siemeniä, joista rikkaruoho versoo.
Kerrankin tapahtui, että kun nuoret miehet, istuessaan hyvin
ruokahaluisina pöytään, taasen huomasivat sen perin kurjaksi ja
niukaksi, kaikki heidän leikilliset yrityksensä tukehtuivat harmiin, ja
yhdessä he muitta mutkitta poistuivat ruokasalista. Nyt Aleksis

valjastutti hevosen kääsikärryjen eteen, lähteäkseen, kuten hän
rengilleen sanoi, kaupunkiin puolista syömään.
Ja kaupunkimatka tulikin perinjuurinen ja päivällinen oivallinen, josta
ei ensimäistä, toista eikä kolmattakaan ryyppyä puuttunut, jossa olut ja
portteri virtana juoksi ja viini ja samppanja yhtenään vuoti. Loppuosa
päivästä kului humussa ja sumussa; rähinä ja tappelu saattoi
nuorukaiset lopuksi poliisikonttoriin, josta ainoastaan runsaat sakot
heidät pelastivat.
Selvänä miehenä oli Aleksis sävyisin ja suuttumattomin ihminen
maailmassa, mutta juopuneena joutui hän ajattelemaan sitä väkevyyttä,
minkä luonto hänen ruumiiseensa oli kätkenyt, ja silloin heräsi myöskin
se uhkamielisyys ja toimintakyky, jotka hänelle usein hänen
elontiellään olisivat olleet tarpeen ja korkeampia tarkoitusperiä varten
välttämättömämmät kuin nyt. Tämmöisissä tapauksissa hän tuli
vallanhimoiseksi ja vaati, että hänen käskyjänsä piti välttämättömästi
toteltaman. »Tahdon näyttää, että minä olen mies ja oma herrani» oli
hänellä tapana silloin lausua.
Kun nuoret miehet palasivat kotia seuraavana päivänä, oli heillä
matkassa sangen runsaasti juomatavaroita, joilla he, kuten itse sanoivat,
höystäisivät ruokaansa ja mieltänsä ikävässä talossa.
Hämmästyksen valtaamina näkivät sisaret tämän, mutta he eivät
tohtineet sanallakaan väittää vastaan, kun huomasivat sen jyrkän
uhkamielisyyden, jota Aleksis heille nyt osoitti. He olivat nyt älynneet
liian pitkälle menneensä sekä keksivät uuden keinon, jonka kirjeessä
ilmoittivat vanhemmalle veljelleen, kutsuen kaikessa hiljaisuudessa
häntä avuksi.
Tämä näin keksitty sotatemppu oli näyttävä vapaaehtoiselta
peräytymiseltä, jota todelliselta rauhalta tuntuva aselepo seurasi. Päivän
tunnussanana oli aulius ja ystävällisyys.
Tämän kotoisen valoisuuden ensimäisistä ilmeistä lämpeni Aleksin
hempeä sydän, puhkesi uusille vesoille kuin puu keväällä. Hän uskoi
taas täydestä sydämestä sisariinsa, että he tarkoittivat hänen parastansa,

ja koetti palkita heidän hyvyyttänsä uusilla voimainsa ponnistuksilla.
Iloa ja riemua tuntien hän puuhasi maanviljelyksessään, jota hän
muutoin ei koskaan laiminlyönyt, ja kun ilta tuli, istui hän tyytyväisenä
kirjansa ääressä tahi keinutuolissaan. Silloin kajahti usein hänen
harmonikastansa sävelmä toisen perästä, mutta useimmiten kuitenkin
Forssan-valssi. Silloin hänen katseensa oli yhtä hyvänsuopea kuin
ennenkin ja silloin hän iloisesti ja veitikkamaisesti iski silmää
ystävälleen Arvidille, jolle hän oli uskonut suhteensa Reginaan.
Lokakuun lopulla Arvid matkusti pois, kehoittaen eronhetkellä Aleksia
naisväen vehkeiden takia olemaan onneansa hukkaamatta.
Heikkoluontoinen, herkkäuskoinen ja epäitsenäinen Aleksis, jonka
sydän oli hyvä, mutta ymmälle joutunut oli nyt jäänyt yksin. Muutaman
askeleen päässä hänen selkänsä takana vaani häntä vallanhimo, tyhmä
ylpeys ja tekopyhyys valmiina panemaan tuumansa lopulliseen
täytäntöön.
* * * * *
Vähän ajan kuluttua tuli pyhäkekrin aika, jolloin palvelusväki maalla
vanhan kansan tapojen mukaan viettää n. k. kissan-viikkoa, joksi
ainoastaan talon kaikkein välttämättömimmät askareet jäävät
paikoillaan pysyvien palvelijain ja isäntäväen itsensä toimitettaviksi.
Römppäviikon viimeisenä päivänä saapuivat taloon uudet rengit,
jolloin itsekullakin oli saattajana joku vanhempi, arvokkaampi henkilö,
joku omainen tahi edullisimmassa tapauksessa entinen isäntänsä, joka
sillä tavalla tahtoi suosittaa uutta palvelijaa.
Muutamin paikoin Hämettä ja ehkä muuallakin Suomessa vallitseva
vanha kaunis tapa vaatii, että vastasaapuneet ja heidän saattajansa
syövät uudessa paikassa ensimäisen ateriansa yhdessä isännän kanssa,
jolloin emäntä pitää passauksesta huolen. Ateria on muhkea, ja isäntä
itse tarjoilee ruokanaukkuja vierailleen.
Mainittua tapaa noudatti Aleksiskin. Pöydässä