Vanhoista kätköistä | Page 7

hän,
»että vouti määrää, kun talossa on omaa väkeä.»
Aleksis pantiin aina yksin syömään isoon ruokasaliin. Sangen kehno
ruoka, minkä kirjo-ompelijat toivat hänen pöydällensä, oli huonosti
valmistettu sekä lisäksi niukkakin. Herneitä ja perunoita laskettiin
teevadille, maitoa tuotiin kahdessa lasissa, silli oli pilaantunutta, liha
sitkeätä ja syötäväksi kelpaamatonta, perunat, velli ja puuro jäähtynyttä
tahi pohjaan palanutta.
Kun Aleksis väliin tunsi kovaa tarvetta päiväksikään päästä irti näistä
ikävistä oloista, antautui hän muutamien lähistössä asuvien poikien
seuraan, ja niinpä saattoi tapahtua, että hän jonkun kerran näiden
mukana lähti kaupunkimatkalle, ja silloin pidettiin iloisempaa elämää
kuin hänen ikävässä kodissaan oli tapana. Mutta sisaret pitivät
kuitenkin huolta siitä, että hän sai tilaisuutta katua tämmöisiä
huvimatkoja, kekseliäitä kun olivat sopivalla tavalla pitämään ohjakset
sisarellisissa käsissään. Ei kenenkään ihmisen kuitenkaan onnistunut
saada heitä älyämään, että heidän menettelynsä tässä suhteessa oli mitä
kehnointa, mitä tyhmintä.
Tottuneena mukaantumaan vanhempien sisarustensa oikkuihin ja ollen
muuten luonteeltaan rauhallinen, taipui Aleksis, pahaa sanaa
hiiskumatta ja vähintäkään mistään kiivastumatta, tähän kaikkeen. Olisi
voinut luulla, että hän niin käyttäytyi, toivoen siten sisarten vähitellen
väsyvän. Ei, hän tunsi itsessään, että hänen varhain masennettu
toimintakykynsä kärsisi tappion taistelussa tarmokkaita sisariaan
vastaan. Hän vetääntyi sen vuoksi yhä enemmän heistä erilleen. Pitkät
syys- ja talvi-illat vietti hän yksin huoneessaan, istuen keinutuolissaan
ja vedellen harmonikkaansa, minkä huvin perhekunta kernaasti näytti

hänelle suovan.
Silloin hän usein soitteli Forssan-valssia, mutta hiljemmin kuin muita
sävelmiä. Hänen ajatuksensa liitelivät surumielisinä, kauas luokse
hennon Reginan, josta hän tiesi, että hän lempi häntä yksinkertaisesti ja
uskollisesti. Näinä hiljaisina yksinäisinä iltoina, jolloin sade usein
tuskallisesti pieksi akkunaruutuja taikka kun lumimyrsky tuimasti
vinkui yli ulapan jäiden, uneksi hän keväistä, jotka olivat vielä koittavat,
ja silloin yltyi hänen rakkautensa Reginaan ja hänen ikävänsä kasvoi
yhä voimakkaammaksi.
* * * * *
Seuraavana kesänä hän lähti iloisin mielin asevelvollisena ottamaan
osaa Urjalan reserviharjoituksiin. Vaikka hän ei isosti tuntenut halua
sotauralle, oli hän kuitenkin ennen arvannostoa, usein
aavistamattaankin, salaa toivonut joutuvansa vakinaiseen väkeen, siten
tullakseen pakoitetuksi myymään talonsa, lakkauttamaan
taloudenpitonsa sekä ainakin kahden vuoden ajan olemaan vapaana
sietämättömistä kahleista, joita hänen hellä luontonsa ei voinut
katkaista.
Nyt hän sai tyytyä kuuden viikon lomaan, jotka hänen piti viettää
Urjalassa, mistä ei ollut pitkä matka Forssaan.
Tämä seikka ei ollut herättämättä perheneuvoston tarkkaavaisuutta, ja
siitä syystä sopi vallan hyvin, että joku tahi pari sisaruksista, mitä
parhaimmalla tuulella ja varustettuna mitä runsaimmilla ja
maukkaimmilla lahjoilla talon varastosta, saapui leiriin tervehtimään
velimiestä, joka nöyränä ja tyynenä otti heidät vastaan ja piti heille
seuraa, kunnes iltasoitto viimein vei vartiattaret hänen luotansa.
Aleksin komea ja nuorekas vartalo näytti muhkealta sotilaspuvussa,
erittäinkin kun hän käytti omia vaatteitaan eikä kruunun. Tätä eivät
Iidan silmät voineet olla huomaamatta. Seuraavana pyhänä hämmästytti
tämä Aleksia sillä hauskalla sattumalla, että hän toi mukanansa leiriin
erään »ystävättärensä.» Tämä tyttö oli varakkaan värjärimestarin taikka
värjäritehtailijan -- millä jälkimäisellä nimellä hän mieluummin

suvaitsi itseään kutsuttaa -- ainoa tytär.
Ystävätär, jonka nimi oli Amalia, oli tosin kolme vuotta vanhempi kuin
Aleksis sekä yhtä iso ja tanakka kuin Regina oli pieni ja hento. Hän
näytti kuitenkin aika komealta loistavassa, kallisarvoisessa puvussaan,
joka oli viimeisen muodin mukaan tehty, ja muutoin häntä koristivat
sormukset, korvarenkaat ja koruneulat. Hän oli sitä paitse luonteeltaan
hilpeä ja seuraelämässä mukava, jutteli paljon, nauroi vielä enemmän
sekä käytti ahneesti hyväkseen sitä ruokavarastoa, minkä Iida oli tuonut
mukanaan.
Aleksis, joka ei heti huomannut viritettyä ansaa ja joka kenties tuli
hyvälle tuulelle siitä kohteliaisuudesta, joka nähtävästi tuli hänen
osakseen tämän uljaan naisen puolelta, joka nyt leirissä kävi, suostui
muitta mutkitta täksi pyhäksi jäämään Urjalaan.
Ateriaa, joka syötiin muutamassa metsikössä ja johon iloinen
reserviläinen ja Aleksin ystävä -- muuten ylioppilas -- oli pyydetty osaa
ottamaan, höystettiin hilpeillä jutuilla ja pakinalla. Kun kahvi oli juotu,
ilmestyi ruokakorin pohjalle pullo punssia, jonka jälkeen iloisia maljoja
tyhjennettiin, joihin Iidakin otti osaa, ajatellen nähtävästi niinkuin
entinen ruununvouti: »kun *minä* juon, on se oikein!»
Myöhemmin jälkeen puolenpäivän tanssittiin tavallisuuden mukaan
leirissä. Tukevuudestaan huolimatta Amaliakin otti osaa tanssiin
hauskalla mielellä, pyyhki aina vähän väliä hien otsaltaan ja
kasvoiltaan, eikä hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että toiset
reserviläiset veivät hänet tanssiin, vaikka hän nähtävästi mieluimmin
tanssi komean Aleksin kanssa.
Kauniiksi ei voi sanoa tuota hyvää Amaliaa. Hänen pieni
nypyrä-nenänsä ikäänkuin nousi varpaillen päästäkseen hiukankaan
esille hänen pullevien poskiensa välistä, ja silmät olivat pienet sekä
katosivat tykkänään, kun hän nauroi. Kun Forssan-valssia kerran illan
kuluessa alettiin soittaa, vetääntyi Aleksis, aivan kuin olisi hän saanut
pistoksen sydämeensä, hetkiseksi pois koko tanssipaikalta. Hänen
sielunsa silmiin kuvastui nyt Regina. Tämän tytön tummat, lämpimät
silmäykset olivat nyt häneen rakkautta hehkuvina tähdätyt ja Aleksis

muisti, miten omituisella äänenvivahduksella hän oli kerran sanonut:
»Anna minun kerran sinua suudella.»
* * * * *
Samaan aikaan Regina istui muutamassa tanssituvassa Forssassa. Hän
istui siinä vain illan kuluksi eikä tanssin vuoksi, sillä eihän kukaan
tanssinut hänen kanssaan. Hän oli entisensä näköinen, paitse että hänen
kasvojensa ilme oli entistään tyynempi ja ystävällisempi. Tunnetun
valssin säveliin, jotka tänäkin iltana hivelevinä ja houkuttelevina
kaikuivat, yhtyi hänen uskollinen sydämensä, riemuiten: