Vanhoista kätköistä | Page 4

onnistui saamaan luvan olemaan ulkona kello 9:ään sekä
lähti astelemaan suoraa tietä Forssaan päin.
Saavuttuaan puolitiehen näki hän Reginan verkalleen tulevan kohti
sattumalta ihmisistä tyhjällä maantiellä. Hänellä oli yllänsä sama
yksinkertainen puku kuin viimeksi, sillä erotuksella vaan, että kaitainen,

valkea kaulus nyt ympäröitsi hänen paljasta kaulaansa.
Kun he ystävällisesti, vaikka hiukan oudosti, olivat toisiaan tervehtineet,
sanoi Regina:
-- En ollut aivan varma siitä, että Aleksis tulisi.
Veitikkamaisesti hymyili Aleksis tavallisella laillaan, mutta näytti
kuitenkin samalla kertaa hiukan hämmästyneeltä. Sen sijaan että olisi
vastannut, tarttui hän tytön käteen ja siten he kävelivät hetken aikaa
eteenpäin sanaakaan virkkamatta.
-- Oliko hauska viime pyhänä? kysyi Aleksis katkaistakseen
äänettömyyden.
-- Kuinkas muuten, vastasi Regina ja katsahti hiukan kummissaan
häneen.
-- Te tanssitte hyvin, virkkoi Aleksis edelleen ja heilutti keveästi hänen
kättänsä.
Regina ei mitään vastannut, vaan veti pois kätensä ja asetteli hiukan
huiviansa, joka oli niskaan luistanut.
He olivat nyt päässeet muutamien tien varrella olevien asuntojen
sivuun. Heidän läheisyydestään lähti kuja maantietä menemään yli
peltojen muuatta metsikköä kohti, joka edempää näkyi.
-- Mentäisiinköhän sinne, kysyi Aleksis, metsässä on niin viileää.
-- Miks'ei, täällä tulee niin paljon ihmisiä vastaan, kuului Reginan
yksinkertainen vastaus.
Aleksis avasi veräjän, ja he kävelivät eteenpäin läpi korkeiden,
laineisten ruislaihojen, jotka alkoivat keltaiseen vivahtaa.
Taas vallitsi hiljaisuus hyvän aikaa.
Kun Regina väliin kumartui katkaistakseen pientarelta sinikukan tahi

papinkauluksen, katseli nuorukainen veljellisellä lämmöllä hänen
hentoa vartaloansa.
-- Tänä vuonna saatte aikuisin ruveta rukiin leikkuuseen, virkkoi tyttö.
-- Aikuisin kyllä, joll'ei ilma tästä muutu, arveli Aleksis.
-- Aleksis on varmaankin talollisen poika? kysyi hän taas.
-- Niin olen, vastasi hän. Vanhempani ovat molemmat kuolleet; ensi
vuonna ostan itselleni oman talon.
-- Jumala antaa teille kyllä onnea, lisäsi tyttö.
-- Miksikä niin? kysyi Aleksis lyhyen hetken kuluttua.
-- Tehän olette hyvä ihminen, vastasi tyttö ja loi häneen kiitollisen
katseen.
Hän tarttui nyt tytön käteen uudestaan, ja he menivät näin metsikköön
asti. Siellä Regina istahti alas ja alkoi järjestellä niitä kukkia, jotka hän
matkalla oli poiminut, yksinkertaiseksi kukkakimpuksi. Aleksis
heittäytyi maahan hänen viereensä, niin että hän saattoi katsoa häntä
suoraan silmiin.
Matkalla aloitettu keskustelu, johon nuorukaisen mieli halusta oli
kiintynyt, eli vielä hänen aatteissaan ja hän jatkoi sitä siis.
-- Minä ajattelen ostaa itselleni talon Hämeen kalaisilla seuduilla.
Kalastus on joutohetkinä aina ollut minun erityinen hupini. Tulee kyllä
olemaan hauskaa hoitaa omaa taloa.
-- Jospa sentään saisin teillä palvella, tuumaili Regina hyvin totisesti.
Aleksis hymyili makeasti ja lapsellisesti ja tarttui hänen käteensä. Tuuli
puhalsi raittiisti ja nyki ruohon siemenröyhyjä ja katajapensasten
hienoja tupsuja sekä suhisi salaperäisenä korkealla kuusten latvoissa.
-- Mutta minä en kelpaa palvelemaan, jatkoi tyttö huoahtaen. Minä en

ole mitään oppinut.
Aleksis katsoi ylös, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. Outo
vieras, salainen kyynel kiilsi Reginan silmissä. Hellästi ojensi poika
kätensä, kietoi sen tytön kaulaan ja kallisti hänen päänsä päätänsä
vasten, niin että heidän huulensa keveästi koskivat toisiinsa, mutta tämä
kesti ainoastaan pari silmänräpäystä, jolloin hän veitikkamaisesti ja
viattomasti katsoi tytön avonaisiin silmiin.
Sitten hän asettui taas entiselle paikalleen, pää vasemman kätensä
nojassa, katsoi entistään totisempana taivasta kohti ja virkkoi:
-- Minun kolme sisartani tulevat hoitamaan talouttani, kunnes menen
naimisiin, jos se milloinkaan tapahtuu.
-- Ovatko ne hyviä sinulle, toisti Regina.
-- Ovatko ne hyviä minulle, uudisti hän. -- Luulen kyllä että he
tarkoittavat minun parastani.
-- Sen luulen minäkin, sanoi tyttö.
Taasen syntyi hiljaisuus. Hetken kuluttua otti Regina ylös huivinsa,
jonka hän sitä ennen oli laskenut luotansa ja sanoi:
-- Sinä olit kiltti, kun tulit ulos tänä iltana. Nyt on meidän aika poistua.
Aleksis tarttui vielä kerran hänen käteensä, mutta kietoi taas kohta
käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä yhtä keveästi kuin
edellisellä kerralla, mutta hiukan kauemmin, ilman että sanaakaan
vaihdettiin.
Molemmat nousivat nyt ylös ja kääntyivät takaisin läpi ruispellon.
Aleksis uteli häneltä hänen tointaan tehtaalla, ja tyttö jutteli melkein
kaikki, mitä jo tiedämme hänen lapsuudestansa. Keskustelu ei siis ollut
mikään hupaisa, mutta se teki syvän vaikutuksen nuorukaiseen, joka oli
kasvanut rakkaassa kodissa. Hänet, joka ei koskaan maailmassa ollut
turvaa vailla, valtasi nyt ensimäisen kerran sydämellinen halu saada

jotakuta ihmistä turvata, ja kylmäkiskoiselta maailmalta suojata
kernaimmin tuota turvatonta, hentoa olentoa, joka luottamusta täynnä
kulki hänen rinnallaan. Olisiko sellainen onni hänelle milloinkaan
suotu?
Silloin hänessä heräsi muisto sisaristaan. Mitä nämä mahtaisivatkaan
sanoa, jos näkisivät hänen tuttavallisesti kävelevän tämän köyhän,
halveksitun tehtaantytön kanssa, jos aavistaisivat, että hänen
sydämensä sykki lämpimästi hänelle.
Mutta mitä nuo tarkkatuntoiset ja kunnioitettavat sisaret eivät
havainneet, sen keksivät vieraat silmät, jotka kohtasivat nuoria, kun he
saapuivat maantielle, ja jotka ihmeissään loivat katseensa nuoren,
varakkaan ratsutilallisen pojan jälkeen, joka saattoi tuota perin köyhää
työnaista kappaleen matkaa Forssaan päin. Juorupuheet, jotka eivät
mutkikkaimpiakaan kiertoteitä kammoksu ja aina ovat varmat
tarkoituksensa päämäärästä, lähtivät jo tänä iltana liikkeelle ja hiipivät
sitten hiljaisin, äänettömin askelin kylälle.
Lähempänä Forssaa oli paljo väkeä liikkeellä pitkin maantietä, ja
nuoret olivat pakoitetut eroamaan, aivan kuin olisivat olleet
ventovieraita toisilleen. Tyttö toisti vaan vielä kerran: »Sinä olit vallan
kiltti, kun tulit», johon Aleksis aivan tyynesti