Vanhan päiväkirjan lehtiä | Page 3

?ljy? h?nen liekkiins? eik? voi olla ilman h?nt?, kun h?n tahtoo paeta pois hyllyv?lt? pohjalta -- ett? se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mit? runoilijaan tulee, muodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa todistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi j??d?. Ei ole tosin kysymyst? siit?, ett? t?m? lis? h?nen el?m?kertaansa loisi jotakin uutta valaistusta h?nen runouteensa -- kuten tapahtui, kun vihdoinkin uskallettiin ilmaista, mit? oli liikkunut sisimm?ll? Tegnérin tunne-el?m?ss?; korkeintaan antaa se taustan h?nen tuotannolleen er??n? m??r?ttyn? ajanjaksona. Mutta se t?ydent?? kuvaamme Runebergista, tuota kuvaa, josta kaiken maallisen yl?puolelle korotetussa ylevyydess??n ja s?dekeh?n ymp?r?im?ss? suuruudessaan monen mielest? kenties v?list? puuttuu inhimillisi? piirteit?. Ett? se, mit? Str?mborg niin oikein nimitt?? runoilijan ?jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekyll?isen syd?men ylitsevuotavaksi l?mm?ksi?, olisi saanut tyydytt?v?n johdattimen vain ?hyv?ntahtoisessa ja leikkis?ss?? kuhertelussa, ei ole osoittautunut yht?pit?v?ksi h?nen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Bj?rksténin p?iv?kirja osoittaa joka tapauksessa, ett? t?m? ylitsevuotava l?mp? pani liikkeelle voimakkaampia ja kest?v?mpi? virtauksia.
Mutta kaikesta t?st?h?n se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun julkaisijatar on toivonut, ett? min? varustaisin h?nen julkaisunsa johdannolla, voin t?ss? suhteessa ainoastaan viitata siihen ja h?nen omaan esipuheeseensa. Teht?v?kseni j?? niinmuodoin vain historiallisesti t?ytt?? puitteet sek? liitt?? tekstiin muutamia reunamuistutuksia.
II
Emilie Bj?rksténi? pitiv?t h?nen monien oivallisten ominaisuuksiensa vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat h?net l?helt? eiv?tk? kuitenkaan olleet sokeita h?nen heikkouksilleen. H?nell? oli eloisa ja nopea ymm?rrys ja hyv? huomiokyky, h?n oli eritt?in hauska seuraihminen, leikillinen ja iloinen, my?skin pelk?ss? naisseurassa, niin ett? h?nen juttujensa kuulijat olivat ?katketa naurusta?. H?n tunsi uskomattoman paljon ihmisi?, tarkkasi heit? ulkoa ja sis?lt? ja kuvaili heit? mit? hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei h?n koskaan ollut ilke? eik? koskaan puhunut pahaa kenest?k??n. T?m? antoi h?nelle jo erikoisaseman tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin oikea juorupes?. Lis?ksi tuli viel?, ett? h?n senaikaiselle naiselle sangen harvinaisella innolla otti osaa mit? erilaatuisimpien ?lyllisten kysymysten pohtimiseen ja, t?ysin tuntien lujan asemansa herrojen keskuudessa, minne h?n tulikin, uskalsi heitell? esiin paradokseja ja mahdottomuuksia, joista v?iteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta jotka aina huvittivat. H?n luki kaikkea taivaan ja maan v?lill? ja kaikilla kielill?, etup??ss? luonnollisesti kaunokirjallisuutta: h?nen p?iv?kirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimi? ja lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja erikoisesti Byron -- jonka muotokuvassa h?n oli huomaavinaan yht?l?isyytt? Runebergin kanssa! Mutta t?m? ?lyllinen ja kirjallinen harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mik??n muu t?ss? palavassa olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan h?nen makunsa ei saanut tilaisuutta kehitty? ja joskin ajansuunta johdatti sen usein harhapoluille. H?n oli hyvin soitannollinen, ei laiminly?nyt ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. H?nen p?iv?kirjassaan on kaksi pikku piirrett?, jotka ovat todistuksena h?nen taiteellisesta vaistostaan. Kun h?n kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa Runebergin luona, mainitsee h?n, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan jotakin er??ss? maisemaharjoitelmassa, jonka joku h?nen yst?v?tt?rist??n oli tehnyt ja antanut h?nelle, ja kuinka h?n yksin??n ja vastoin Runebergin mielipidett? puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista ajatuksensa, ennenkuin mit??n sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg luonaan pidetyss? musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen j?lkeen, improvisoi runon, sanoo h?n, huolimatta siit?, ett? sen tekij? oli h?nen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, ett? siin? ?ei ollut mit??n erikoista? -- huono s?keist? tuossa pikku p?tk?ss? loukkasi h?nt? heti. Ett? h?n omissa tuotteissaan ei voinut tehd? oikeutta t?lle taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.
Alituisesti, kertoo er?s nuorempi yst?v?t?r h?nest?, houkutteli h?nt? h?nen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka tosin eiv?t olleet erikoisemmin merkityksellisi?, mutta jotka pikkukaupungin n?k?kulmalta katsottuina olivat yll?tt?vi?. Hyv?? tarkoittavat ja tyrmistyneet t?dit ker?ytyiv?t silloin h?nen ymp?rilleen, musersivat h?net peloituksillaan ja saivat h?net lupaamaan parannusta. Seuraavalla kerralla h?n oli kaiken t?m?n unohtanut. Samanik?iset ihailivat h?nt?, mutta eih?n tuntunut aina hauskalta olla pakotettu astumaan varjoon h?nen tielt??n ja n?kem??n, kuinka h?n heti iski kiinni parhaaseen, miss? vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen omanaan. Se mik? kuitenkin v?himm?n miellytti h?ness?, oli h?nen ep?vakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle h?nen ainainen suuri menestyksens? miesmaailmassa antoi virikett?, ja vanhoilla p?ivill? er??nlainen pinnallisuus h?nen jo Runebergin aikana ilmenneess?, mutta silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. H?nen mielenlaatunsa liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielest? ?hysteriaa? ja teki h?net heille jotakuinkin k?sitt?m?tt?m?ksi ilmi?ksi.
Kun Emilie Bj?rkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seurael?m??n, oli h?n jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, ett? h?n kouluaikanaan oli kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. My?hemmin supistui h?nen kirjallinen tuotantonsa v?hemm?n laajoihin teoksiin, mutta ne p??siv?t, p?invastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.
Runebergin oma rohkaisu n?ytt?? antaneen h?nelle uskallusta seuraamaan taipumuksiaan t?ss? suhteessa. Er??ss? kohden p?iv?kirjaa, mik?li minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli j??nyt t?m? paikka huomaamatta, h?n kertoo er??st? tilaisuudesta 22 p:n? marraskuuta 1852: ?_H?n_ oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niist? mit? suurimmalla osanotolla. H?n sanoi ??neen: 'Ne ovat erinomaisen kauniita.' Sit? en olisi sent??n voinut uskoa. 'Onko se mahdollista?' huudahdin min? ja tartuin kiihke?sti h?nen k?teens?. H?n kertasi rakkaat sanansa. 'Kiitos, kiitos', sanoin min? puolitukahtuneella ??nell? ja riensin samassa pois, sill? tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. H?n kysyi, saisiko h?n n?ytt?? niit? _h?nelle_ [rva R:lle], ja min? suostuin siihen, vaikkakin v?h?n pelk??n, mutta tied?nh?n, ett? mink? h?n