Vanha tarina Montrosesta | Page 6

liian harvaan, saattoi retkeilijäritari kuitenkin tulla jotensakin hyvin
toimeen keisarin palveluksessa, sillä hänen yksityisiä onnentuomia
etujaan ei pidetäkään siinä niin tarkasti silmällä kuin Ruotsin
sotavoimassa. Ja kun vaan upseeri teki tehtävänsä sotaleikissä, ei
Wallenstein eikä Pappenheim eikä heitä ennen ukko Tillykään ottanut
paljo kuullaksensa porvarien tai talonpoikain valituksia jotakuta
päällikköä tai soldado'a (sotamiestä) vastaan, joka oli vahingossa heitä
kohtaan ollut liian tarkka keritsijä. Tottunut soturi, joka osasi, niinkuin
meidän skotlantilainen sananpartemme sanoo: 'sovittaa emäsian kuonon
kiinni porsaan saparoon', sai kyllä maakunnalta sen palkkansa, jota ei
keisari maksanut.»
»Kukkuramitalla, herra, eikö niin, ja vielä korkoa lisäksi?» virkkoi
kreivi Menteith.
»Se on tietty», vakuutti Dalgetty hämmästymättä. »Sillä
korkeampiarvoiselle soturille olisi kaksinkertainen häpeä, jos hänen
nimensä tulisi mainituksi pienessä kepposessa.»
»No entä, virkkakaa, hyvä herra», pitkitti kreivi Menteith, »mistä
syystä te niin edullisesta palveluksesta luovuitte?»
»Asia, näette korkea herra, oli tämmöinen», vastasi soturi. »Minulle
sattui eräänä iltana muutaman irlantilaisen upseerin kanssa--hän oli
nimeltään O'Quilligan ja majurina meidän rykmentissämme--pieni
sanasota siitä, kummanko kansa on etevämpi ja arvokkaampi.
Seuraavana aamuna hän, antaessaan käskyjään, viittasi minua kohti
komentosauvansa päällä ja sitten kohotti sauvan, sen sijaan että hänen
olisi pitänyt laskea sauvan pää maata kohti, niinkuin kohtelias upseeri
aina tekee, komentaessaan toista upseeria, joka on hänen vertaisensa
aatelisarvossa, vaikka kenties alhaisempi sotaviraltaan. Tästä riidasta,
jalo herra, seurasi kaksintaistelu. Ja kun sitten asia otettiin tutkittavaksi
ja meidän 'oberst' eli everstimme Walter Butler katsoi hyväksi määrätä
kansalaisellensa helpomman rangaistuksen, minulle kovemman, niin
minä, jonka sappi ei voinut tämmöistä vääryyttä sulattaa, muutin tästä

espanjalaiseen palvelukseen.»
»Ja arvattavasti se muutos kääntyi teille hyödyksi, vai kuinka?» sanoi
kreivi Menteith.
»Totta puhuakseni», vastasi kapteeni, »ei siinä ollut paljo syytä valittaa.
Palkan maksu oli jotenkin säännöllinen, sillä sen hankkivat
Alankomaitten rikkaat flanderilaiset ja vallonit. Kortteerit ja ruoka
olivat erinomaiset; toista olivat Flanderin hyvät vehnämöykyt kuin
ruotsalaisten ruiskorput, ja Rheinin viiniä meillä oli siellä runsaammin
kuin ikinä olin nähnyt Rostockin mustaa olutta Kustaavuksen leirissä.
Sotapalvelusta ei ollut yhtään, muutakin työtä vähän; ja sen vähän
saimme tehdä tai jättää tekemättä oman mielemme mukaan. Se oli
todella erinomainen vanhainpäiväin paikka kavaljeerille, joka jo alkoi
hieman kyllästyä leireihin ja taisteluihin ja ostettuaan verellä tarpeensa
kunniaa nyt halusi vähä huokeaa ja kylläistä elämää.»
»Ja saanko kysyä», virkkoi kreivi Menteith, »mistä syystä te, kapteeni,
koska arvattavasti olitte päässyt äsken kerrottuun hyvään tilaan, siitä
huolimatta Espanjankin palveluksesta luovuitte?»
»Teidän pitää, korkea herra, huomata, että tuo espanjalainen», vastasi
kapteeni Dalgetty, »arvelee itseään aivan verrattomaksi eikä siis
sopivalla kunnioituksella kohtele niitä urhokkaita ulkomaisia sotureita,
jotka ovat niin hyvät ja hänen palvelukseensa antautuvat. Ja
karvasteleehan jokaisen kelpo soldado'n (soturin) sappea, kun hänet
yhä syrjään sysätään ja jäljelle jätetään ja kun hänen täytyy antaa
etusija jokaiselle pöyhistelevälle signor'ille (herralle), joka, jos
puheeksi tulisi, kummanko ensinnä pitäisi rynnätä muurinaukolle peitsi
kädessä, kohta ja kernaasti päästäisi skotlantilais-herran edeltänsä
menemään. Paitsi sitä, herra, minä tunsin vähän kutkutusta
omassatunnossani erään uskonkappaleen tähden.»
»Enpä olisi luullut, kapteeni Dalgetty», sanoi nuori herra, »että
vanhalla soturilla, joka niin monta kertaa oli muuttanut palvelusta,
saattaisi olla kovin arka omatunto semmoisissa asioissa.»
»Kovin arkatuntoinen en olekaan», virkkoi kapteeni, »sillä minun

mielestäni on rykmentin sotapapin virkana noiden asiain hoitaminen
minun ja muiden urhokasten soturien puolesta; eihän hänellä, minun
tietääkseni, ole mitään muuta tehtävää palkkansa ja saatavainsa edestä.
Mutta tämä, näette korkea herra, oli eri asia, »casus improvisus»
(aavistamaton asia), niin sanoakseni, eikä ollut omauskoista sotapappia
käsillä, jolta olisin neuvoa saanut. Sanalla sanoen, minä näin, että
protestanttilaisuskoni kyllä annettiin minulle anteeksi siitä syystä, kun
olin toimen mies ja sotataidossa parempi kuin kaikki meidän tertia'n
(rykmentin) don'it (herrat) yhteensä, mutta että minua linnaleirissä
ollessamme vaadittiin messuun muun väen kanssa. Vaan, näettehän,
korkea herra, minun velvollisuuteni, totisena Skotlannin miehenä ja
Aberdeenin Mareschal-kollegion oppilaana, oli katsoa messua
taikauskoiseksi paavilaistempuksi ja sulaksi epäjumalanpalvelukseksi,
jota en millään muotoa tahtonut läsnäolollani hyväksyä. Totta on, että
tästä asiasta neuvottelin erään arvoisan kansalaiseni, »pater» Fatsides'in
kanssa, joka kuuluu Würtzburg'in skotlantilaisluostariin»--
»Ja toivottavasti», keskeytti kreivi Menteith, »saittekin tältä
hengelliseltä isältä selvän neuvon?»
»Niin selvän, kuin se saattoi olla», vastasi kapteeni Dalgetty, »siihen
nähden, että olimme tyhjentäneet kuusi pullollista renskaa ja noin kaksi
tuopillista »Kirchenwasser.»[10] Isä Fatsides selitti minulle, että hänen
ymmärryksensä mukaan minunlaiselleni vääräuskoiselle oli aivan
yhdentekevä, kävinkö messua kuulemassa vai en, koska kuitenkin
auttamattomasti olin tuomittu ja työnnetty ijankaikkisen kadotuksen
omaksi siitä syystä, että katumattomana ja paatuneena pidin kiinni
kirotusta väärästä uskostani. Tästä vastauksesta surullisena käännyin
erään hollantilaisen, kalvininoppisen papin puoleen, joka arveli, että
minun olisi luvallista kuunnella messua, samoin kuin profeetta salli
Naaman'in, tuon mahtavan sotasankarin ja kunniallisen ritarin Syyrian
maalla, seurata herraansa, jonka palvelukseen hän oli sitoutunut,
Rimmon-epäjumalan temppeliin ja kumartaa sitä epäjumalana,
sill'aikaa kun kuningas nojautui hänen käsivarteensa. Vaan eipä
tämäkään vastaus ollut minulle mieleen, sillä aika erotushan on
voidellulla Syyrian kuninkaalla ja meidän espanjalaisella everstillämme,
jonka olisin saattanut yhdellä puhalluksella lennättää ilmaan kuin

pavunkuoren. Paitsi sitä en löytänyt sotasäänuöissä yhtään pykälää,
joka olisi semmoista käskenyt; eikä myös minulle tarjottu mitään etua,
ei palkan eikä saatavien lisäystä, korvaukseksi siitä pahennuksesta, joka
tulisi omalletunnolleni.»
»Ja