Vanha tarina Montrosesta | Page 5

koko aatelisnimestäni ja
kirjaopistani, ja pian seisoin, peitsi olalla, rivisoturina ritari Ludovik
Leslien komennossa, missä niin perinpohjin opin kaikki sotatemput,

etten niitä juuri taida vilauksessa unohtaa. Herra, minä olen saanut
seisoa vartijana kahdeksan tuntia peräkkäin, kello kahdestatoista
päivällä kello kahdeksaan illalla, palatsin edustalla, varustettuna rinta-
ja selkähaarniskalla, kypärällä ja käsivaruksilla, raudassa kiireestä
kantapäihin, purevassa pakkasessa, kun jää oli kovaa kuin piikivi. Eikä
siihen ollut mitään muuta aihetta kuin että hetken aikaa olin viipynyt
majatalon emännän puheilla silloin, kun käskettiin katsastukseen,
»Epäilemättä olette,» virkkoi kreivi Menteith, »myös kokenut monta
leikkiä, jotka olivat yhtä kuumat kuin tämä yksi tehtävänne oli
vilustava?»
»Oikeastaan, korkea herra, minun ei sopisi itse puhua siitä; mutta
tottapa se, joka Leipzig'in ja Lützen'in kentillä on seisonut, saattaa
kehua nähneensä tasapäitä tappeluita. Ja se, joka on ollut läsnä
Frankfurfin ja Spanheim'in ja Nürnberg'in ja monen muun kaupungin
valloituksessa, arvattavasti tietänee jotakin piirityksistä,
väkirynnäköistä ja uloskarkauksista.»
»Ja varmaanhan te, herra, myös kohositte arvossa ansionne mukaan.»
»Se kävi hitaasti, korkea herra, saakelin hitaasti», vastasi Dalgetty.
»Mutta minun kansalaiseni, ne leirin isät, jotka olivat ensin panneet
kokoon meidän uljaat skotlantilaisrykmenttimme, saksalaisten
peloituksen, alkoivat kaatua sangen tiheään, mitkä ruton, mitkä miekan
surmaamina, ja silloin me, heidän lapsensa, perimme heidän paikkansa.
Arvoisa herra, ensin olin kuusi vuotta vapaaehtoisena rivisoturina
komppaniassa ja kolme vuotta peitsimiehenä; sillä minä en ottanut
pertuskaa käteen, koska se olisi ollut sukuperälleni harvennukseksi.
Vihdoin minut korotettiin 'fahndreggeriksi'--jolla nimellä saksalaiset
nimittivät lipunkantajaa--kuninkaan mustaan henkivartija-ratsuväkeen,
ja niinpä sitten pääsin luutnantiksi ja 'rittmeisteriksi' ikivoitollisen
kuninkaan, protestantti-uskon suojelusmuurin, Pohjoismaiden Leijonan,
Itävallan hirmun, Kustaavus Aadolfin johdon alaisena.»
»Vaan yhtähyvin te, kapteeni Dalgetty--luullakseni se arvo vastannee
tuota ulkomaista rittmeister-nimeä»--

»Aivan oikein», vastasi Dalgetty, 'rittmeister' juuri merkitseekin sitä
samaa kuin komppanian päällikkö.»
»Arvelin sanoa», jatkoi kreivi Menteith, »että te näytte, jos oikein
lienen ymmärtänyt, jättäneen mainitun jalon kuninkaan palveluksen?»
»Se oli vasta hänen kuoltuansa--se oli vasta hänen kuoltuansa, herra»,
vakuutti Dalgetty, »kun ei minua enää mikään velvollisuus kiinnittänyt
siihen palvelukseen. On, näette korkea herra, siinä palveluksessa asioita,
jotka kipeästi koskevat kunnian mieheen, hamaan luihin ja ytimeen asti.
Varsinkin se, että ikivoitollinen Kustaavus--vaikkei palkka suinkaan
ollut liiempia, ollen rittmeisterillä ainoasti noin kuusikymmentä
taaleria kuukaudelta--ei koskaan maksanut meille enempää kuin
kolmannen osan siitä palkasta, joka kuukausittain suoritettiin meille
lainan nimellä. Ja kuitenkin, jos asian laitaa oikein katsastaa, pidätti
päinvastoin tuo mainio kuningas itse lainan muodossa ne kaksi palkan
kolmannesta, joita ei maksettu sotureille. Ja minä kuulin kokonaisten
saksalais- ja holsteinilaisrykmenttien, keskellä tappelukenttää, niinkuin
kunniattomain kuormastorenkien, huutavan: 'Gelt! Gelt!' jolla
ilmoittivat vaativansa rahaa, silloin kun heidän olisi pitänyt hakata
päälle meidän kelpo skotlantilaisurhojen tavalla, jotka eivät
milloinkaan, korkea herra, saastuttaneet kunniataan halvan rahan
tähden.»
»Mutta eikö noita palkkarästejä», kysyi kreivi Menteith, »kuitenkaan
maksettu sotamiehille perästäpäin, määrättyinä aikoina?»
»Korkea herra», sanoi Dalgetty, »minä vakuutan teille, niin totta kuin
olen rehellinen mies, ettemme koskaan tai missään muodossa ole
saaneet noista rahoista yhtä kreutzeriakaan[8]. Minulla itselläni, koko
sillä ajalla kun palvelin ikivoitollista Kustaavusta, ei ole ollut
milloinkaan kahtakymmentä taaleria omia rahojani, paitsi kun joku
väkirynnäkkö tai voitto taikka jonkun kaupungin tai dorp'in (kylän)
valloitus tuotti sen onnen. Sillä senkaltaisissa tilaisuuksissa käy
retkeilijäritarille, joka vähänkin sotatapoja tuntee, harvoin niin hullusti,
ettei saisi edes hiukan etua.»
»Enemmän minua nyt kummastuttaa, hyvä herra», sanoi kreivi

Menteith, »että niinkin kauan pysyitte Ruotsin palveluksessa, kuin että
viimein siitä luovuitte.»
»En maar olisikaan pysynyt», vastasi kapteeni, »mutta tuo suuri
sotasankari ja kuningas, Pohjoismaiden Leijona ja
protestantti-uskonnon suojelusmuuri, oli niin erinomaisen sukkela
tappeluita voittamaan, kaupungeita valloittamaan, maakuntia allensa
laskemaan ja sotaveroja kiskomaan, että hänen palveluksensa
vastustamattomalla voimalla veti puoleensa kaikki totiset aatelismiehet,
jotka sotavirkaa harjoittivat. Olenhan minä itsekin, halpa mies, joka
tässä ratsastelen, saanut hallita koko Dunklespiel'in hiippakuntaa
alisessa Rheinjoen rantamaakunnassa, olen asunut palskreivin[9]
palatsissa, kulautellen kurkkuuni hänen valituimpia viinejänsä ystävieni
kanssa ja haalien sotaveroja, ruoka-apuja ynnä vapaaehtoisia lahjoja,
jota tehdessä minä tietysti, niinkuin kelpo kokki ainakin, en
laiminlyönyt sormieni nuolemista. Mutta asia on semmoinen, että
kaikki se herraus alkoi sangen kiireesti sulaa sen perästä, kun meidän
mainio herramme oli saanut kolme surmaluotia Lützenin kentällä. Minä
huomasin, että onni oli kallistunut toiselle puolelle ja että lainaamiset ja
vähennykset palkastamme yhä pitkittelivät entistä menoansa, vaan
vapaaehtoiset lahjat sekä muut onnensuomat kaikki katosivat.
Sentähden minä luovuin kun luovuinkin virastani ja antauduin
palvelukseen Wallenstein'ille, Walter Butler'in irlantilaisrykmenttiin:»
»Ja saisinko luvan kysyä», virkkoi kreivi Menteith, jota tämän
retkeilijän onnenvaiheet näkyivät suuresti huvittavan, »miltä teidän
mielestänne tämä esivallan muutos tuntui?»
»Eipä juuri miltään», vastasi kapteeni, »ei juuri liika hyvältä. En voi
kehua keisariakaan paremmaksi maksajaksi kuin mitä suuri Kustaavus
oli ollut. Ja mitä kuumiin löylyihin tulee, oli meille niitä tarjona sangen
tiheään. Minun tuli monastikin lyödä pääni vanhoja tuttaviani, Ruotsin
Sulkasia vastaan. Ne, näette arvoisa herra, olivat kaksikärkisiä,
molemmista päistään raudoitettuja seipäitä, jotka pystytettiin
peitsimiesrivin eteen ratsuväen rynnäkön esteeksi. Ja nämä Ruotsin
Sulkaset--vaikka näyttävät sangen koreilta, ollen pensaitten taikka
metsän reunaviidakon kaltaisia, kuu pitkät, niiden takana sotarinnassa

törröttävät peitset puolestansa olisivat korkeihin honkapuihin
verrattavia--eivät olekaan koetellessa yhtä pehmeitä kuin hanhen
untuvat. Mutta vaikka kuumia löylyjä saatiinkin liian tiheään ja palkkaa