Vanha tarina Montrosesta | Page 4

painoa.
Ijältään hän saattoi olla neljänkymmenen paikoilla tai vähän päälle, ja
muodosta hänet tunsi rohkeaksi, kovia säitä kokeneeksi, vanhaksi
soturiksi, joka oli nähnyt monta tappelutannerta ja niistä monta arpea
saanut muistiaisikseen. Jouduttuaan noin kolmenkymmenen kyynärän
matkan päähän vastaantulijoista hän pysähtyi ja seisoi paikallansa,
kohoten seisomaan jalustimilleen, ikäänkuin tiedustellaksensa
vastaantulijoiden aikomusta, ja temmaten pyssynsä oikeanpuoliseen
käteensä siltä varalta, että sitä tulisi tarvis käyttää. Kaikessa muussa,

paitsi miesluvun puolesta, hän olikin paremmin varustettu taisteluun
kuin nuo miehet, jotka näkyivät tahtovan sulkea häneltä tien.
Vastustajain päälliköllä oli tosin kelpo ratsu, ja hänen yllään oli
härännahkainen, kalliisti tikattu nuttu, sen ajan puolisotainen puku.
Mutta palvelijain mekot olivat vaan paksua huopaa ja olisivat tuskin
kestäneet miekanterää vastaan, jos vahvan miehen käsi sivaltaisi; eikä
ollut yhdelläkään koko matkueessa muita aseita kuin miekat ja pistoolit,
joita vailla noilla metelisillä ajoilla herrat ja heidän palvelijansa harvoin
liikkuivat ulkona.
Kun he hetken aikaa näin olivat seisoneet vastakkain ja katsastelleet
toisiansa, lausui nuori herra sen kysymyksen, joka siihen aikaan oli
tavallinen kaikkien suussa, kun tämmöisellä tavalla satuttiin outojen
kanssa yhteen: »Kenenkä puolta te pidätte?»
»Virkkakaa mulle ensin», vastasi soturi, »kenenkä puolta te
pidätte?--Vahvemman puolueen tulee ensiksi puhua.»
»Me pidämme Jumalan ja Kaarle kuninkaan puolta», sanoi taas
ensimmäinen puhuja, »ja nyt ilmoittakaa te puolueenne, kun saitte
tietää meidän.»
»Minä pidän Jumalan ja sotalippuni puolta», vastasi yksinäinen
ratsumies.
»Vaan minkä sotalipun?» kysyi taas toisen joukon
päämies.--»Kavaljeerienko vai Keropäiden[7], kuninkaan vai
sääty-liittokunnan?»
»Totta puhuakseni», vastasi soturi, »en tahtoisi vastata teille valheella,
sillä se olisi häpeällistä retkeilijäritarille ja soturille. Mutta jotta voisin
täydellä todella, niinkuin sopii, vastata teidän kysymykseenne, olisi
välttämätöntä, että olisin itse päättänyt, kumpi puolue niistä, joihin tätä
nykyä tämän kuningaskunnan asukkaat ovat jakaantuneet, minun
vihdoinkin on valitseminen. Mutta siitä asiasta en olekaan vielä
mihinkään varmaan päätökseen tullut.»

»Minä olisin luullut», virkkoi nuori herra, »että kun uskollisuus
kuninkaalle ja uskonto on kysymyksessä, ei kukaan aatelinen eikä muu
kunnian mies kauan voi epäillä, kummalleko puolelle on rupeaminen.»
»Kuulkaas, herra», vastasi soturi, »jos niillä sanoilla tahdotte soimata
minua taikka saattaa aatelisarvoni ja kunniani epäilyksen alaiseksi, niin
käyn mielelläni taisteluun niiden puolesta, uskaltaen yksinkin tapella
teitä kolmea vastaan. Mutta jos se vain oli olevinansa ajatusopillinen
viisastelu, jommoisia minäkin nuorempana opin kokoonpanemaan
Mareschal-kollegiossa Aberdeen'in kaupungissa, niin olen valmis
todistamaan teille logice (ajatusopin sääntöjen mukaan), että päätökseni
olla vielä jonkun aikaa päättämättä, kumpaanko noista riitapuolueista
rupean, hyvin sopii minulle, ei ainoasti aatelisena ja kunnian herrana,
vaan myös älykkäänä ja viisaana miehenä, joka nuorella ijällänsä on
tutustunut vapaisiin tieteisiin ja sittemmin on käynyt sotaa, seuraten
ikivoitollisen Kustaavus Aadolfin, Pohjoismaiden leijonan, lippua ynnä
monta muuta sankarillista päällikköä, sekä luterilaista että kalvinilaista,
sekä paavilaista että arminiolaista.»
Puheltuaan pari sanaa seuralaistensa kanssa vastasi nuori herra taas:
»Suurestipa mieleni tekisi, hyvä herra, teidän kanssanne keskustella
tästä tärkeästä aineesta ja suureksi kunniaksi katsoisin, jos minun
onnistuisi taivuttaa teidätkin sille puolelle, jonka itse olen valinnut.
Minä aion tänä iltana ratsastaa erään ystäväni luokse, jonka kartano on
noin neljän virstan päässä täältä. Siellä te, jos tahdotte tulla kanssani,
saatte hyvän yömajan ynnä sitten vapaan luvan huomenna aamulla
jatkaa omaa tietänne, jos ette siksi taipune yhtymään meihin.»
»Kenenkä sana on minulle siitä vakuutuksena?» virkkoi varovainen
soturi.--»Miehen pitää tuntea takausmiehensä; muuten hän voi sattua
paulaan.»
»Nimitetäänhän minua», vastasi nuori herra, »Menteith'in kreiviksi, ja
toivon, että katsotte kunniasanaani kyllin vahvaksi takaukseksi.»
»Se on kelpo aatelismiehen nimi», virkkoi soturi, »jonka sanaa ei sovi
epäillä.» Yhdellä kädenliikkeellä hän siirsi pyssyn selkäänsä takaisin,
toisella hän tervehti nuorta herraa sotamiehen tavan mukaan ja ratsasti

likemmäksi, yhä puhuen: »Ja minä toivon», sanoi hän, »että oma
lupaukseni olla teille, jalo herra, buono camarado (uskollisena
kumppanina), niin hädässä kuin rauhassa, niin kauan kuin yhdessä
seurustelemme, ei ole aivan halveksittava näinä metelisinä aikoina,
jolloin, niinkuin sananlasku sanoo, miehen pää on paremmin suojattuna
rautakypärässä kuin marmoripalatsissa.»
»Vakuutan teille, että näöstänne päättäen katson sangen edulliseksi
matkustaa tämmöisen soturin suojeluksessa. Mutta toivonpa, ettei
tulekaan tilaisuutta näyttää urhouttanne, sillä minä aion viedä teidät
ystäväin luokse hyvään majapaikkaan.»
»Hyvä majapaikka, jalo herra», vastasi soturi, »kelpaa aina, eikä ole
muuta paitsi hyvä palkka tai hyvä saalis, joka sen voittaisi--jääköön
mainitsematta kavaljeerin kunnia ja käsketyn velvollisuuden
välttämätön täyttäminen. Ja totta puhuen, herra, teidän jalo
tarjouksenne on sitä terveellisempi, kuin en juuri tarkoilleen tietänyt,
missä minä ja kumppaniparkani» (hän silitti hevostaan) »saisimme
yömajan.»
»Saisinko sitten luvan kysyä», sanoi kreivi Menteith, »kelle minulla on
kunnia toimittaa majoittajan virkaa?»
»Tietysti, jalo herra», sanoi soturi; »nimeni on Dalgetty--Dugald
Dalgetty--rittmeister Dugald Dalgetty, Drumthwacket'in herra, teidän
palvelijanne kaikissa, kunniallisissa asioissa. Se on nimeni, jonka
kenties olette sattunut näkemään sanomalehdissä Gallo Belgicus ja
Swedish Intelligencer taikka jos Ylä-Saksan kieltä lukenette, Leipzig'in
lehdessä Fliegender Mercoeur. Isäni oli, näette hyvä herra,
tuhlaavaisella elämällään kuluttanut kelpo perintönsä aivan tyhjiin.
Minulla ei siis ollut kahdeksantoista vuoden ijällä parempaa keinoa
tarjona, kuin viedä Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa
saatu oppini, aatelisvereni ja Drumthwacket'in herran nimi ynnä vielä
kaksi teräksenkovuista käsivartta sekä samallaista jalkaa Saksan sotaan,
retkeilijä-ritarina onneani hakien. Ja olipa, hyvä herra, minulla siellä
parempi apu jaloistani sekä käsivarsistani kuin