Vanha tarina Montrosesta | Page 3

siitäkin seikasta, kun huomasivat Englannin
lahkolaisten tarkoittavan kuningasvallan kumoamista koko Britannian
saarella; sillä heillä itsellään oli ollut aikomuksena ainoasti
kuningasvallan rajoittaminen eikä millään muotoa sen poistaminen.
Heille kävi tässä asiassa samoin kuin kovin hätäisille lääkäreille, jotka
kohta alusta syöttävät sairaalle liian paljon lääkkeitä, niin että hän
vaipuu voimattomuuteen, josta sitten virvoittavatkaan rohdot eivät saa
häntä enää tointumaan.

Mutta kaikki nämät seikat lepäsivät vielä tulevaisuuden kohdussa.
Tähän aikaan katsoi Skotlannin parlamentti vielä liittoansa Englannin
kanssa oikeuden, viisauden ja jumalisuuden mukaiseksi, ja heidän
sotajoukkonsa retki näkyi menestyvän parhaiden toiveiden mukaan.
Skotlannin armeijan yhdistyttyä Fairfax'in ja Manchester'in joukkoihin
oli parlamentin voima tullut niin suureksi, että se saattoi ruveta York'in
kaupunkia piirittämään ja käydä Long-Marston Moor'in veriseen
tappeluun, missä prinssi Rupert ja Newcastlen markiisi voitettiin. Tästä
voitosta oli tosin skotlantilaiselle apuväelle tullut vähemmän kunniaa
osaksi, kuin mitä heidän kansalaisensa olisivat suoneet. David Leslie
skotlantilais-ratsumiehineen taisteli kyllä urhokkaasti, ja he, yhdessä
Cromwell'in independentti-rykmentin kanssa, olivatkin tämän päivän
voittosankarit. Mutta vanha kreivi Lewen, säätyjen liittokunnan
asettama ylipäällikkö, peräytyi tanterelta prinssi Rupertin tuiman
rynnäkön alta ja oli jo puolenviidettä peninkulman päässä pakomatkalla
Skotlantiin päin, kun hänet saavutti sanoma hänen puolueensa
täydellisestä voitosta.
Tämän sotajoukon lähettäminen retkelle, joka tarkoitti
presbyteriläisuskonnon saattamista valtaan Englannissa, oli suuresti
vähentänyt Skotlannin säätyliittokunnan voimaa omassa maassa. Siitä
syystä olikin nyt Liiton ja Sovinnon vastustajissa syntynyt niitä
levottomuuksia, joista tämän luvun alussa mainittiin.

TOINEN LUKU.
Häll' oli ollut kehtona Isänsä vanha haarniska; Hän nukkui siihen,
kuunnellen Kilinää raudan ruosteisen; Näk' unta verisistä töistä vaan, Ja
soti ennenkuin hän astuikaan.
Hall'in pilkkalaulut.
Myöhään illalla muutamana päivänä yllämainitulla levottomalla ajalla
ratsasti nuori aatelisherra, kelpo hevosella ja kelpo aseilla varustettu,
hiljalleen ylös yhtä niitä jyrkkiä teitä, jotka Perthshiren alangoilta
vievät vuoristoon; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista toinen talutti

kuormajuhtaa. Tämä matkue oli kauan aikaa kulkenut pitkin muutaman
järven rantaa, jonka syvät vedet kuvastelivat länteen laskeuvan
auringon purppuraisia säteitä. Ikivanhat koivu- ja tammipuut varjostivat
muutamin paikoin heidän kulkemaansa epätasaista, jotenkin vaivaloista
tietä; toisin paikoin oli äärettömiä kalliomöhkäleitä riipuksissa sen yli.
Tuonnempana vuori, joka rajoitti ihanan järven pohjoisrantaa, ei
kohonnut yhtä äkkijyrkästi, vaikka yhtä korkealle, ja oli
purppuranpunaisilla kanervankukilla verhottu. Meidän aikoinamme
olisi näin ihana seutu luultavasti suuresti ihastuttanut matkustajaa;
mutta ne, jotka matkustavat levottomuuden ja pelon päivinä, eivät
malta paljo ihailla kauniita paikkoja.
Herra päästi niin usein, kuin metsä sen salli, yhden tai molemmat
palvelijansa rinnalleen ratsastamaan ja näkyi ahkerasti pitävän puhetta
heidän, kanssaan; säätyeroitus katoaa näet helposti niiden väliltä, jotka
ovat yhteisen vaaran alaiset. Puheen aineena oli, mitä puolta tämän
viljelemättömän seudun etevimmät miehet pitivät ja tokko he
rupeaisivat osallisiksi pian odotettaviin valtiollisiin meteleihin.
Matkalaiset olivat vasta puolitiessä kulussansa pitkin järven rannikkoa,
ja nuori herra osoitti par'aikaa seuralaisilleen sitä paikkaa, mistä heidän
kuljettavansa tie kääntyi pohjoiseenpäin ja järven rannalta poiketen
kohosi vuorisolaa myöten oikealle; silloin keksivät he yht'äkkiä
hevosmiehen, joka ratsasti rannalle päin, ikäänkuin heitä vastaan.
Auringon säteitten heijastus hänen kypärästänsä ja rautapaidastaan
näytti, että hän oli täysissä varuksissa, ja meidän matkalaisten asia vaati,
ettei tuo mies saisi tiedustamatta päästä heidän sivutsensa. »Meidän
pitää saada tietää», sanoi nuori herra, »ken hän on ja minne hän
menee.» Näin puhuttuaan hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin ja ajoi
molempain seuralaistensa kanssa niin joutuisasti, kuin vaan tien
epätasaisuus myönsi, eteenpäin siksi, kunnes he saapuivat sille haaralle,
missä vuorisolasta alas tuleva tie yhtyi siihen, joka vei järven rantaa
myöten. Sillä lailla he olivat riistäneet vieraalta mahdollisuuden väistää
heitä rantatien jatkolle poikkeemalla.
Tuo yksinäinen ratsumies oli myös kiirehtänyt kulkuaan, kun ensin
näki meidän kolmen matkalaisen semmoisella vauhdilla rientävän

itseään kohti. Mutta nähtyänsä, että he seisahtuivat ja asettuivat
sotarintamaan, hillitsi hän hevosensa ja alkoi kulkea hyvin varovasti.
Täten sai kumpikin puoli aikaa tarkastella toisiansa. Vieraalla oli vahva
hevonen, kelvollinen sotatoimiin ja kykenevä sen kannettavaa raskasta
painoa kestämään. Ja ratsumies itse istui demipique'ssään eli
sotasatulassaan semmoisella ryhdillä, joka todisti, että se oli hänen
tavallinen istuin-paikkansa. Päässä hänellä oli loistavaksi kirkastettu
kypärä, sulkatupsulla koristettu, ja rungon suojana oli haarniska,
rintapuolelta niin paksu, että se hyvin kesti pyssynluoteja, vaan takana
tehty keveämmistä aineista. Tämän alla hänellä oli härännahkainen
nuttu, ja varusten jatkona olivat kintaat, joiden suut ulottuivat
kyynäspäihin asti ja jotka, samoin kuin muutkin suojelusvehkeet, olivat
kirkkaasta teräksestä. Satulan etukaaresta riippui kaksi pistoolia
tupissaan; ne olivat paljo suuremmat tavallista, melkein kahden jalan
pituiset, ja ampuivat luoteja, joita meni naulaan kaksikymmentä.
Härännahkaisesta vyöstä, joka oli suurella hopeasoljella kiinnitetty,
riippui vasemmalla kupeella pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, jonka
kahva oli hyvin vahva ja terä sekä iskemiseen että pistämiseen sovelias.
Oikealta kupeelta riippui tikari, noin kahdeksantoista tuumaa pitkä;
olkahihna kannatti ratsumiehen selässä muskööttiä eli suurta pyssyä, ja
ristikkäin tämän olkahihnan kanssa kävivät kantimet, jotka sisälsivät
ampumavaroja. Teräksiset säärivarukset, jotka ulottuivat äärettömän
pitkävartisten ratsassaapasten suille asti, täyttivät ne eri osat, jotka
siihen aikaan kuuluivat hyvin varustetun soturin asuun.
Ratsumiehen oma näkö oli myös sotaisan puvun mukainen, ja selvään
näkyi, että tämä puku oli hänelle jo kauan ollut kodikas. Vieras oli
tavallista miehenvartaloa pitempi ja näytti olevan tarpeeksi vahva
huokeasti kantaaksensa sekä suojelus- että taistelu-aseittensa