Vanha tarina Montrosesta | Page 2

selittivät,
minkätähden olivat Englannin parlamentille tuon voimallisen ja hyvään
aikaan tulleen avun suoneet. Englannin parlamentti, niin selitys kuului,
oli jo osoittanut heille ystävyyttä ja osoittaisi sitä luultavasti
edelleenkin. Sitävastoin, vaikka kuningas aivan äsken oli säätänyt
kirkonjärjestyksen heidän tahtonsa mukaan, ei ollut siihen

suostumukseen paljo luottamista; sillä he olivat huomanneet, etteivät
hänen lupauksensa ja tekonsa aina sopineet yhteen. »Meidän
omatuntomme», niin he lopussa lausuivat, »ja Jumala, joka on meidän
omaatuntoamme korkeampi, todistavat puolestamme, että meillä
ainoastaan Jumalan kunnia, molempain kansain rauha ja kuninkaan
arvo on silmämääränä, kun kukistamme ja lain mukaan rankaisemme
meidänaikuiset Israelin villitsijät, helvetin kekäleet, Korat, Balaamit,
Doeg'it, Rabsaket, Haman'it, Tobiat ja Sanballat'it;[5] sen tehtyämme
olemme tyytyväiset. Emmekä ole noiden Jumalalle otollisten
tarkoitustemme toteuttamiseksi ryhtyneet sotaväen lähetykseen
Englantiin, ennenkuin kaikki muut mahdollisesti keksittävät keinot
meiltä olivat tyhjiin menneet, ja tämä yksi keino vaan, ultimum et
unicum remedium, viimeinen ja ainoa keino, oli jäljellä.»
Heittäkäämme kasuistain eli omantunnon kysymysten tutkistelijoiden
päätettäväksi, onkohan toisella asianomaisella oikeus rikkoa juhlallinen
sovinto sen pelon tähden, että kukaties toinen, jonkun vastaisen
tilaisuuden tullessa, on sen rikkova, ja ottakaamme katsoaksemme vielä
kahta seikkaa, jotka Skotlannin hallitseviin miehiin ja kansaan
vaikuttivat vähintänsä yhtä paljo kuin epäilys kuninkaan pysymisestä
sanassaan.
Ensinmainittava näistä syistä oli Skotlannin armeijan luonto ja laatu.
Sen ylijohto, näet, oli köyhäin, tyytymättömäin aatelisherrain käsissä.
Ja alapäällikköinä enimmäksi osaksi oli retkeilijöitä, jotka kauan aikaa
Saksan sodassa palveltuansa eivät enää hiukkaakaan huolineet
valtiollisista periaatteista eikä kotimaasta. Sen sijaan he olivat oppineet
sen palkkasoturin uskonkappaleen, että sotamiehen velvollisuus on olla
uskollisena sille valtakunnalle tai hallitsijalle, jolta hän palkkansa saapi,
vähääkään huolimatta puolustettavan asian oikeudesta tai hänen omasta
heimolaisuudestansa toisen tai toisen riitaveljen kanssa. Tämän
laatuisia miehiä tarkoitti Grotiuksen ankara lause: »_Nullum vitae
genus est improbius, quam eorum, qui sine causae respectu, mercede
condudi, militant_» (Ei mikään elinkeino ole häpeällisempi kuin niiden,
jotka sotivat asiasta huolimatta, ainoasti palkan tähden). Näille
palkkasotureille ja niin myös niille köyhille aatelismiehille, jotka
heidän rinnallaan palvelivat ja heistä saman opin halukkaasti omistivat,

oli äskeisen, v:na 1641 tehdyn Englannin-retken menestys kyllin
yllyttävänä syynä saman edullisen yrityksen uudestaan tekemiseen.
Runsas palkka ja vapaa kortteeri Englannissa oli painunut syvälle
näiden sotaisten onnenhakijain muistiin, ja se toivo, että he taas saisivat
kolmattakymmentä markkaa päiväpalkkaa, voitti kaikki vastasyyt, sekä
valtiolliset että siveelliset.
Toinen syy yllytti Skotlannin kansaa yleensä yhtä paljon kuin
Englannin rikkauden näkeminen kiusasi sotamiehiä. Molemmin puolin
oli paljon puhuttu ja kirjoitettu seurakunnallisen hallituksen muodosta,
niin että tämä muoto kansan silmissä nyt näytti monta vertaa
tärkeämmältä kuin oppisanat raamatussa, joka oli kumpaisellakin
kirkkokunnalla perustuksena. Kiihkoiset piispalaiset ja
presbyteriläiset[6] tulivat yhtä suvaitsemattomiksi kuin paavilaiset, ja
tuskin myönsivät mitään sieluni pelastusta mahdolliseksi
kirkkokuntansa rajojen ulkopuolella. Turhaan osoitettiin näille
kiivastelijoille, että pyhän uskontomme Perustaja, jos Hän olisi arvellut
autuutemme välttämättömästi riippuvan tästä tai tuosta
kirkonhallituksen muodosta, epäilemättä olisi ilmoittanut sen yhtä
tarkasti kuin se oli säädetty Vanhassa Testamentissa. Molemmat
lahkokunnat vainosivat toisiansa yhä edelleen, ikäänkuin olisi heillä
taivaasta ollut selvä käsky suvaitsemattomuutensa puolustuksena. Laud
oli valtansa aikana tulen sytyttänyt sillä, että hän yritti pakottaa
Skotlannin kansaa kirkonmenoihin, jotka heille olivat oudot ja
vastenmieliset. Mutta hyvällä menestyksellä oli häntä vastustettu ja
presbyteriläisjärjestys jälleen sijaan pantu, joka menestys oli tehnyt
presbyteriläisjärjestyksen vielä rakkaammaksi, koska sitä
puolustettaessa oli semmoinen voitto saatu. Juhlallinen Liitto ja
Sovinto, johon enin osa Skotlantia oli niin hartaasti suostunut ja miekan
kärjellä vastahakoisetkin kansalaisensa pakottanut, tarkoitti
pääasiallisesti presbyteriläisen opin ja kirkonhallituksen ylläpitämistä ja
kaikkien hairausten sekä vääräin oppien kukistamista. Ja kun he tällä
tavoin olivat onnellisesti saaneet kultaisen kynttilänjalan asetetuksi
pystyyn omassa maassaan, rupesi skotlantilaisten halu jalomielisesti ja
veljellisesti tavoittamaan sitä, että kynttilänjalka myös Englannissa
tulisi nostetuksi pystyyn. Tämän he luulivat helposti saavansa aikaan
sillä, että Englannin parlamentille lainasivat Skotlannin sotajoukon

voimallisen avun. Presbyteriläiset, joka puolue Englanninkin
parlamentissa oli lukuisa ja mahtava, olivat näet tähän asti johtajina
vastarinnan teossa kuningasta vastaan. Independentit ja muut
lahkolaiset, jotka sittemmin Cromwell'in johtamina miekalla anastivat
vallan ja kumosivat presbyteriläisen kirkonjärjestyksen sekä
Englannissa että myös Skotlannissa, piilivät silloin vielä tuon
rikkaamman ja mahtavamman puolueen suojassa. Kirkonmenojen ja
kirkonhallituksen saaminen yhtäläiseksi sekä Englannissa että
Skotlannissa näkyi siis olevan yhtä luultava kuin suotavakin asia.
Mainio ritari Henrik Vane, yksi niistä asiamiehistä, joilla oli toimena
liitonsolmiminen Englannin ja Skotlannin välillä, näki, kuinka
halukkaita tälle syötille ne olivat, joiden kanssa hän asioitsi. Vaikka
hän itse oli kiivas independentti, koki hän siis yht'aikaa mielitellä ja
kierrellä presbyteriläisten hartainta tahtoa siten, että sitoumus
muuttamaan Englannin kirkollista laitosta annettiin näillä sanoilla:
tämä muutos on tehtävä »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen
kirkkokuntain esikuvan mukaan.» Skotlannin säätyjen liittokunta ynnä
sen kirkonhallitus luuli näiden sanain epäilemättömästi tarkoittavan
presbyteriläistä kirkkolaitosta; heidän oma kiivautensa petti heidät, kun
eivät vähääkään epäilleet kirkollisten laitostensa jumalallista perustusta
eivätkä katsoneet epäilystä siitä muissakaan ihmisissä mahdolliseksi.
Tämä heidän väärä luulonsa kesti siksi, kunnes lahkolaiset, koska, eivät
heidän apuansa enempää tarvinneet, suoraan ilmoittivat, että
yllämainittu lause yhtä hyvin saattoi tarkoittaa independentti-uskontoa
taikka mitä muuta uskonnonlaatua hyvänsä, jonka vallanpitäjät kullakin
ajalla katsoisivat »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen
kirkkokuntain esikuvan mukaiseksi.» Yhtä suuri myös oli peijattujen
skotlantilaisten hämmästys