Vanha tarina Montrosesta

Vanha tarina Montrosesta

The Project Gutenberg EBook of Vanha tarina Montrosesta, by Walter
Scott This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Vanha tarina Montrosesta
Author: Walter Scott
Release Date: July 2, 2004 [EBook #12802]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHA
TARINA MONTROSESTA ***

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and Distributed
Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net.

VANHA TARINA MONTROSESTA
Historiallinen kertomus
Kirj.

Walter Scott
Englanninkielestä suomentanut J. Krohn
1910.

ENSIMMÄINEN LUKU.
Raamattu, peitsen piirtämä, On heille uskon perustus, Ja pettymätön
laukaus Väitelmän varmin päättäjä. Ja kelpo sivallus tai kaks Koht'
opin näyttää oikeaks.
Butler.
Kerrottavamme alkaa sen suuren, verisen sodan aikana, joka raivosi
Suur-Britanniassa seitsemännellätoista vuosisadalla. Skotlanti oli vielä
säilynyt keskinäisen sodan raatelemisista, vaikka senkin asukkaat olivat
valtiollisissa mietteissänsä suuresti eripuraiset. Olipa heissä monta,
jotka kyllästyneinä parlamentin hallitukseen ja suuttuneina siitä, kun
parlamentti oli rohjennut laittaa suuren armeijan Englannin
parlamentille avuksi, olivat puolestansa päättäneet ensimmäisen
tilaisuuden tarjoutuessa nousta aseisiin kuninkaan puolesta.
Tämmöisellä sivurynnäköllä he arvelivat voivansa pakottaa
parlamentin kutsumaan kenraali Leslien armeijan Englannista pois,
vieläpä kenties voivansa palauttaa suuren osan Skotlantia kuninkaalle
uskolliseksi. Tähän tuumaan taipuvaiset olivat varsinkin pohjoisten
seutujen aatelisherrat, jotka kovin vastahakoisesti olivat Juhlallisen
Liiton ja Sovinnon[1] aikaantulemista vastustelleet, ja samanmieliset
olivat myös useammat vuorelais-klanien[2] päälliköistä. Sillä nämä
viimemainitut arvelivat oman etunsa ja valtansa riippuvan
kuningasvallan vahvuudesta; sitä paitsi presbyteriläinen uskonto inhotti
heitä kovasti; ja vihdoin viimeinkin oli heidän keskuuselämänsä sitä
puolivilliä laatua, jossa sota aina on rauhaa mieluisampi.
Yleisesti pelättiin, että nämä yhdistyneet syyt synnyttäisivät suuria
meteleitä; ja ne ryöstö- ja rosvoretket, joita Skotlannin vuorelaiset
kaikkina aikoina tekivät alangoille, alkoivatkin jo saada vahvemman,

julkisemman, paremmin järjestetyn muodon, ikäänkuin yhteinen
sotatuuma olisi ollut niitä johtamassa.
Valtakunnan asiain hallitsijat eivät voineet olla tämän hetken
vaarallisuutta huomaamatta; huolellisesti he varustelivat itseänsä
uhkaavaa vaaraa vastustamaan ja torjumaan. Suuri oli kuitenkin heidän
mielihyvänsä siitä, ettei kukaan sotataidoltaan tai nimeltään
arvokkaampi mies vielä ollut ruvennut kokoilemaan kuninkaanpuolista
armeijaa eikä edes johtamaan noita sissijoukkoja, joiden sotavehkeisiin
ryöstönhalu kenties oli yhtä paljo syynä kuin valtiollinen viha. Yleisesti
toivottiin vuorelais-päälliköt silläkin keinolla saatavan hillityksi, että
tarpeeksi suuri sotavoima majoitettaisiin alankojen ja vuoriston rajaa
pitkin. Ja niillä pohjoisilla parooneilla, jotka Liittoon ja Sovintoon
olivat suostuneet--esim. kreivi-sotamarski, mahtavat Forbes'in sekä
Leslien suvut ja Iwinet, Grant'it ynnä muut presbyteriläiset klanit--oli
kylläksi voimaa pitämään vastapainoa ja tekemään estettä Ogilvies'ille
sekä muille Angus'in ja Kincardinen kreivikuntain kuninkaanpuolisille
herroille, vieläpä suurelle Gordon-suvullekin, vaikka sen valta oli yhtä
ääretön kuin sen viha presbyteriläis-uskontoa vastaan.
Läntisessä vuoristossa oli hallitsevalla puolueella paljo vihollisia.
Mutta Argylen markiisilla, johon valtakunnansäätyjen liittokunta
järkähtämättömästi luotti, oli niissä seuduissa verraton valta, jonka
arveltiin kukistaneen vihollisten klanien voiman ja masentaneen heidän
päällikköjensä rohkeuden. Sillä Argylen markiisin valta, joka
vanhastansa jo oli ääretön, oli viime rauhanteossa kuninkaalta väkisin
otetuilla myönnytyksillä paisunut vielä suuremmaksi. Tosin oli tuttu
seikka, että Argylessa enemmän oli valtiollista viisautta kuin mielen
miehuutta, ja että hän paremmin kelpasi valtiollisen juonen kutojaksi
kuin vihollisten vuorelaisten kurissapitäjäksi. Mutta hänen klaninsa
suuri miesluku ja hänen uljasten alapäällikköjensä rohkeus oli, niin
toivottiin, täyttävä johtajan persoonalliset puutteet. Eikä ollut luultavaa,
että naapuriheimokunnat, joista useammat jo olivat Campbelleilta[3]
saaneet kovasti selkäänsä, juuri aivan kernaasti yllyttäisivät näin
mahtavan klanin uuteen taisteluun.
Näinmuodoin oli koko länsi- ja eteläpuoli Skotlantia, epäilemättä

valtakunnan rikkain osa, Covenantilaisten[4] vallassa. Fifeshire
erittäinkin oli heidän omansa, ja Forth'in sekä Tay'n lahtien
pohjoispuolellakin oli heillä monta voimallista ystävää. Skotlannin
säätyjen liittokunta ei siis katsonut tuota uhkaavaa vaaraa niin suureksi,
että sen tähden olisi ollut tarpeellista poiketa aletulta valtiolliselta
polulta taikka kutsua kotiin heidän veljellensä, Englannin parlamentille,
avuksi lähetetty kahdenkymmenentuhannen miehen armeija, joka
voiman lisäys jo oli pakottanut kuninkaan puoluelaiset, kesken heidän
voittoansa ja menestystänsä, tyytymään pelkkään puolustussotaan.
Jokainen historia kertoo ne syyt, jotka silloin olivat yllyttäneet
Skotlannin säätyjen liittokunnan niin välittömästi ja voimallisesti
ottamaan osaa Englannin sisälliseen sotaan; mutta eipä haitanne
lyhyesti luetella ne tässä uudestaan. Skotlannin säädyillä tosin ei ollut
valittamista mistään vereksestä loukkauksesta tai lainrikkomisesta
kuninkaan puolelta, ja Kaarle oli skotlantilaisten alamaistensa kanssa
tehtyä sovintoa tarkasti noudattanut; mutta Skotlannin hallitsijat tiesivät
hyvin saaneensa tämän väkinäisen myönnytyksen kuninkaalta yhtä
paljon Englannin parlamenttipuolueen avulla kuin omain aseittensa
pelottavalla voimalla. Kaarle kuningas oli tosin sen perästä käynyt
vanhan kuningaskuntansa pääkaupungissa, oli suostunut uuteen
kirkonjärjestykseen ja jaellut arvopaikkoja sekä muita palkintoja niille
puolue-johtajille, jotka hänen etuansa olivat kiivaimmin vastustaneet;
mutta syytä oli pelätä, että nämät vastahakoisesti suodut palkinnot
kohta ensi tilaisuuden tarjoutuessa jälleen peräytettäisiin. Pahasti
peläten näkivät siis skotlantilaiset Englannin parlamentin tappioita.
Sillä jos Kaarle aseittensa voimalla voitti kapinoitsevat englantilaiset
alamaisensa, niin ei kestäisi pitkää aikaa, semmoinen oli luulo,
ennenkuin myös skotlantilaiset saisivat sen rangaistuksen, jonka hänen
mielestänsä kapinan alkajat olivat ansainneet. Tämä valtiollinen seikka
oli ollut syynä apuarmeijan lähettämiseen Englantiin; ja se olikin tullut
julkisesti tunnustetuksi siinä julistuksessa, jossa säädyt