Valtaset | Page 8

UUNO: Niin, sinä olit vaan iloinen... Mutta nyt älä milloinkaan, älä
sanallakaan, älä vähimmälläkään liikkeellä...
LEENA: Niin ihmeellistä! Surenhan minä Valdemarin kohtaloa, en ole

edes oikein ehtinyt tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut... Niin,
hän hukkui ... ei varmaankaan jaksanut uida niinkuin sinä...
UUNO: En olisi minäkään jaksanut, mutta hän luovutti minulle airon,
ja toisen vei tuuli.
LEENA (taas syleillen Uunoa, onnellisena): Voi, hän oli niin hyvä. Ja
sinä pelastuit!
UUNO (torjuu hellästi, mutta varmasti Leenan luotaan).
LEENA (ihmetellen): Uuno?!
UUNO: Voisihan olla ... en tahdo sitä sanoa omaisistani ... mutta
voisihan olla, että he alkaisivat epäillä meitä.
LEENA: Epäillä?
UUNO: Tai ainakin minua.
LEENA: Mutta miten--»epäillä»?
UUNO: No ... katsos ... että me ... kuinka sanoisin ... että sinä ... että
minulla ylimalkaan ei ollut mitään Valdemarin hukkumista vastaan...
LEENA: Että sinulla ei ollut Valdemarin hukkumista vastaan? En
ymmärrä mitään.
UUNO: Kun hän olisi tullut yksin perijäksikin...
LEENA: Yksin perijäksi--?
UUNO: Ehkä emme myöskään ole onnistuneet rakkauttamme
salaamaan...
LEENA: Uuno!!
UUNO: Enhän sano, että he epäilevät, ainoastaan että he voisivat...
LEENA: Mutta kuinka saattavat semmoiset ajatukset...
UUNO: Ja epäilkööt minua, mutta että he ajattelisivat sinusta, sitä en
voi sulattaa.
LEENA: Ettäkö minullakaan ei ollut mitään Valdemarin hukkumista
vastaan--?
UUNO: Voisihan niinkin olla, sanon minä.
LEENA (nopeasti): Mitä setä soitti polisikamariin?
UUNO: Ah, ainahan tapaturmaisen kuolemantapauksen jälkeen on
pidettävä polisitutkintoa.
LEENA: Pidetäänkö täällä polisitutkinto?!
UUNO: Sanoinhan sinulle, että se on pelkkä lainvaatima
muodollisuus...
LEENA: Jos täällä todella aijotaan pitää polisitutkintoa, ymmärrän
minäkin, että eromme on välttämätön.

UUNO: Ei, Leena, sinä et saa ruveta noin ajattelemaan, sinä rupeat
vihaamaan heitä, mutta sitä sinä et saa. Me olemme onneton perhe, ei
sitä vitsausta, joka ei meitä kohtaisi. Sääli meitä.
LEENA: Polisitutkintoa en voi antaa anteeksi.
UUNO: Polisitutkinnolla on puolensa. Se hajoittaa vanhusten hirveän
surun, joka muuten voisi saattaa isän mielipuoleksi. Toiseksi, Leena, se
on oleva oivallinen keino käsissäni isän kasvattamiseksi. (Naurahtaen):
Niin, muissa kodeissa isät kasvattavat poikiansa, mutta täällä on poika
pantu isänsä kasvattajaksi. Se on nyt kerta kaikkiaan niin. Ja minä aijon
nyt käyttää tilaisuutta oikein voimaperäisesti, sen saat nähdä.
LEENA: Minä lähden.
UUNO: Sääli minua, Leena. Ja erittäinkin nyt, kun eromme on tullut
välttämättömäksi. Tietää, että sinä kuljet jossain siellä maailmalla ja
ajattelet meitä halveksien, se olisi minulle vielä raskaampaa kuin tämä
Valdemarin kuolema.
LEENA: Uuno! (Aikoo ottaa häntä kaulasta, mutta muistaa heidän
eronsa ja vetäytyy takasin, ruveten itkemään).
PALVELIJA: Polisimestari ja kaksi konstaapelia.--Kysyvät herra
Kauppaneuvosta.
UUNO (viittaa käskemään sisälle).
PALVELIJA (menee).
UUNO (soittaa oikeanpuoleisen oven puhelutorveen):
Polisiviranomaiset ovat saapuneet.
POLISIMESTARI (virkapuvussa perältä, kumarreltuaan): Saan
syvimmin valittaa... Herra Kauppaneuvoksen nimenomaisesta
toivomuksesta saavumme näin välittömästi--suorittaakseni muutamia
virkaani kuuluvia muodollisuuksia...
UUNO: Isäni toivomuksella on puolensa. Istukaa, herra Polisimestari.
Tämä hirveä onnettomuus tai mitä suurin onni--kuinka vaan tahtoo
sanoa --on tapahtunut todellakin aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa.
POLISIMESTARI (hämillään): »Poikkeuksellisissa olosuhteissa»,
sanotte?
UUNO: Aivan varmaan.
POLISIMESTARI: Sitä en tiennytkään!--(Itsekseen): »Onni»?!
UUNO: Mutta tuossahan isäni jo tuleekin.
VALTANEN (oikealta, tervehtii kylmästi polisimestaria).
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (saapuvat toimitukseen

vasemmalta äänettöminä, itkettyneinä, toisiaan käsistä pidellen).
POLISIMESTARI (syvään kumartaen): Uskallan täten korkeimman
kunnioitukseni ohella nöyrimmästi ilmaista syvimmän osanottoni ...
valitettavaan tapaturmaan, joka on kunnianarvoisaa taloanne
kohdannut.
VALTANEN (vastaa ainoastaan jäykällä kumarruksella).
ROUVA VALTANEN (lähestyy miestänsä, kuiskaa): Pitääkö tarjota
kahvia?
VALTANEN (syrjäyttää vaimonsa): Ole nyt!
MARTTA (vetää äitinsä pois): Ei, ei, äiti.
VALTANEN: Kuten jo puhelimitse äsken mainitsin, pyydän
toimittamaan tutkimuksen tästä--sanokaamme tapaturmasta, mitä
tarkimman, vähimpiin erikoisuuksiin menevän tutkimuksen.
POLISIMESTARI: Saan herra Kauppaneuvokselle kunnioittavimmin
ilmoittaa, että virkavelvollisuuteni on tässä asiassa täydellisessä
sopusoinnussa herra Kauppaneuvoksen arvoisan toivomuksen kanssa.
(Kumarrus).--Saamme siis alkaa.
(Kutsuu esille kaksi konstaapelia, asettuu itse kirjoittamaan
pöytäkirjaa.)
KONSTAAPELIT (perältä, jäävät todistajina seisomaan oven
kummallekin puolelle).
POLISIMESTARI (kirjoitettuaan jonkun aikaa): Suokaa anteeksi ...
rouva Kauppaneuvoksettaren etunimi?--
ROUVA VALTANEN: (neuvottomana): Mitä minun pitää vastata?
Minä en tiedä mitään!
(On pyörtyä Martan syliin.)
UUNO (polisimestarille): Sofia Maria.--Sisareni--jaha, te tiedätte.
POLISIMESTARI: Suokaa anteeksi--mutta tämä neiti?
UUNO: Asiaan kuulumaton.
VALTANEN: Leena Högdal--vainajan morsian.
UUNO: Tarpeetonta mainita.
VALTANEN: Mainitkaa pöytäkirjaan: kahdesti kuulutettu morsian.
ROUVA VALTANEN: Ah, mitä tästä tulee!
POLISIMESTARI: Käännyn puoleenne, nuori herra Valtanen, pyytäen
kertomaan mitä tiedossanne on asiasta yleensä ja onnettomuuden
tuottaneesta purjehduksestanne erittäin.
UUNO: Toistan siis minkä jo äsken teille sanoin, että minäkin pidän

asiallista, yksityiskohtaista polisitutkintoa erittäin suotavana, katsoen
niihin peräti poikkeuksellisiin oloihin, joissa onnettomuus on
tapahtunut.
VALTANEN: Mitä?
POLISIMESTARI: Sallikaa kysyä, mitä tarkoitatte noilla
poikkeuksellisilla oloilla?
UUNO: Esimerkiksi sitä, että minä olin juuri ennen
purjehtimaan-menoa saanut tietää isäni tehneen testamentin kaiken
omaisuutemme siirtymisestä veljelleni.
ROUVA VALTANEN: Herra siunatkoon ja varjelkoon meitä!
MARTTA: (yhtaikaa): Uuno!
LEENA (yhtaikaa): Mutta Uuno!--
VALTANEN: Olkaa huoletta, Uuno ei ole niitä kaloja, jotka mertaan
menevät.
POLISIMESTARI: Sallikaa huomauttaa, nuori herra Valtanen, että tuo
mainitsemanne seikkahan puhuu päinvastoin teitä vastaan.
UUNO: Mutta eikö tämän tutkinnon tarkoitus ole juuri totuuden
selville saaminen?
POLISIMESTARI: Tietenkin, tietenkin... (Viivyttelee, eikä ole
huomaavinaan, että perheenjäsenet kuiskuttelevat keskenään).
ROUVA VALTANEN (miehelleen): Keskeytä, jumalan nimessä
keskeytä! Voi, miksi olet hänelle niin ankara!
LEENA (kinailtuaan Martan kanssa): Se ei ole totta!
UUNO (syrjäyttää kaikki lähestyvät luotaan): Miksi