Valtaset | Page 9

ette jatka?
VALTANEN: Olenpa varma, että hänellä on jotain juonia mielessä.
POLISIMESTARI: Voimme supistua lyhyeen.--Nuori herra
Valtanen,--mikä kaasi veneenne?
UUNO: Tuulispää.
POLISIMESTARI: Kuka oli peräsimessä?
UUNO: Minä.
POLISIMESTARI: Olette harjaantunut purjehtija.
UUNO: En huomannut lähestyvää vihuria.
POLISIMESTARI: Mikä käänsi avoselällä huomionne muuanne?
UUNO: Olimme kiivaassa väittelyssä.
POLISIMESTARI: Se on--mihin määrään »kiivaassa»?
UUNO: No, niinkuin veljesten välillä vaan voi olla. Kumpikin
huusimme-- ei ollut enää kysymystäkään toisen perusteiden

kuuntelemisesta--sanalla sanoen: vähällä ettemme käyneet
käsikähmään...
POLISIMESTARI: Ja väittelynne koski--?
UUNO (vaikenee merkitsevästi): Hm!
VALTANEN (kauhistuu): Uuno!
ROUVA VALTANEN (Martalle): En ymmärrä mitään.
MARTTA (äidilleen): Uuno aikoo paljastaa, että isä kirjoitti vekselin
tirehtöörille.
ROUVA VALTANEN (ymmällä): »Kirjoitti vekselin tirehtöörille», no
mitä siitä?
MARTTA: Ssh...
UUNO (Valtaselle): No, isä,--mistä nyt saadaan airo hukkuvalle?!
POLISIMESTARI: Arvatenkin väittelynne koski juuri tuota
rahakysymystä?
UUNO: No niin, niin,--rahakysymystä se koski.
ROUVA VALTANEN: Pelasta Uuno perikadosta, Aleksander!
VALTANEN: Etkö ymmärrä, että hän aikoo syöstä minut perikatoon!
ROUVA VALTANEN: Ah, aina te kaksi taistelette keskenänne.
POLISIMESTARI: Tahdoitte saada veljenne luopumaan?
UUNO: Niin, tahdoin saada veljeni luopumaan.
POLISIMESTARI: Mutta olihan isänne asian jo päättänyt.
UUNO: Oli, se oli isäni vaatimus, mutta se sisälsi petoksen.
POLISIMESTARI: Petoksen?!
UUNO: Hm! (Katsoen merkitsevästi isäänsä): Eikö se ole ilmeistä
petosta kun...
VALTANEN: Uuno!
UUNO: Kun ... kun pelkkien liike-etujen vuoksi...
VALTANEN: Vaiti! Vaiti! (Polisimestarille): Minun täytyy selittää
teille tämän polisitutkinnon ainoa tarkoitus. Kysymyksenne eivät ole
asiallisia.
POLISIMESTARI: Pölisitutkintojen tarkoituksista olemme tietoiset,
herra Kauppaneuvos.
VALTANEN: Poika-vainajani henki oli näette suuresta summasta
vakuutettu ja vakuutusyhtiö, kuten hyvin ymmärrätte, voi vaatia
tarkkaa tutkintoa.
UUNO: Vai niin, eikö tarkoituksena siis ollutkaan »totuuden
ilmisaaminen»? Minä luulen äsken kuulleeni--

POLISIMESTARI: Ja kysymystemme asiallisuus jääköön niinikään
yksin minun ratkaistavakseni. Nyt en enää voi perääntyä, herra
Kauppaneuvos. (Uunon puoleen): Nuori herra Valtanen, vielä muuan
kysymys. Äsken tänne saapuessani te tulitte lausuneeksi erään
sanan--ehkä tarkemmin ajattelematta, tai ehkä niin sanoakseni
vahingossa--te sanoitte tapausta »onneksi». Mitä sillä tarkoititte?
UUNO: Juuri sitä mitä sanoin: että veljeni Valdemarin juuri sinä
hetkenä sattunutta kuolemaa voi pitää suurena onnena.
ROUVA VALTANEN: Nyt hän tunnustaa!
POLISIMESTARI: Pitää kuolemaa onnena?!
UUNO: Ah, en viitsi enää teidän kanssanne... (Kääntyy muiden
puoleen.) Hän kuoli elämänsä parhaimmalla hetkellä, silloin kun
luopuen airosta uhrasi elämänsä nuoremman, tyhmän veljensä puolesta.
Hyvästi Uuno, hän huusi, työnnettyään airon minulle, ja ikäänkuin
kiirehti vajoamaan aaltoihin, ennenkuin minä ehdin tulla tajuihini ja
viskata hänelle airon takaisin.
ROUVA VALTANEN: Nyt alan ymmärtää jotakin...
UUNO: Voiko ihminen kuolla kauniimmin?
POLISIMESTARI: Mutta miksi sentään pitää kuolemaa onnena?
UUNO: No pitääkö se sanoa?--(Isänsä puoleen): Siksi että ainakin
häneltä jäi tuo petos tekemättä.
VALTANEN (on syvästi järkytetty).
ROUVA VALTANEN: Nyt, nyt ymmärrän...
POLISIMESTARI: Selittäkää vihdoin mikä »petos»?
VALTANEN (polisimestarille): Saatte mennä. Tämä kuulustelu
riittäköön vakuutusyhtiölle.
POLISIMESTARI: Saan arvoisille herroille ilmoittaa, että katsoen
todellakin poikkeuksellisiin olosuhteihin aijon jatkaa kuulustelua.
VALTANEN: Pölkkypää! Unohdatteko päällysmiehenne, joka minun
kehoituksestani on teidät virkaanne korottanut, mutta joka minun
kehoituksestani voi sen teiltä myös ottaa?--No?!
POLISIMESTARI (hätkähtää): Nöyrin palvelijanne!--Rouvani!--
(Menee konstaapeleineen.)
ROUVA VALTANEN (Martalle): Onko hän siis nyt...
PALVELUSTYTTÖ (vasemmalta, lähestyy rouva Valtasta, kuiskaa
hänelle, pyytäen keittiöön).
ROUVA VALTANEN: Voi, anna minun olla! (Martalle): Onko hän

siis pelastunut?
MARTTA: Isäkö?
ROUVA VALTANEN: Uuno.
MARTTA: Ah, on, on.
ROUVA VALTANEN: Jumalan kiitos! (Palvelustytölle): No mikä
sinulla on? (Lähtee palvelustytön kanssa.) Ei siunaaman hetkeä, että
edes rauhassa kyyneleen vuodattaisi!
(Vasemmalle palvelustytön edellä.)
VALTANEN (Uunolle): Olen vallassasi, myönnän. Antaudun.
Olemmeko kuitit?
UUNO: Ei aivan.
VALTANEN: Vaatimuksesi?
UUNO: Tuolla testamentilla ei tosin ole enää paljon merkitystä, mutta
se käy kuitenkin ikäänkuin kunnialleni. Repikää se palasiksi.
VALTANEN (menee hitaasti työpöytänsä luo, ottaa esille testamentin,
repii sen palasiksi): Mitä muuta?
UUNO: Tulkaa lähemmäksi.
VALTANEN (lähestyy Uunoa).
UUNO: Kätenne, isä.
VALTANEN (ojentaa Uunolle kätensä, kuitenkin kääntymättä häneen
päin).
UUNO (tyytymättömästi): Pidätte kättänne niin velttona...
VALTANEN (kipakasti): Et suinkaan vaadi, että minä kiitollisuudesta
kapsahdan kaulaasi!
UUNO: En. Olisin vaan tahtonut... Mutta te ette voi vieläkään itkeä
minun kanssani.
VALTANEN: Valdemar, niin Valdemar!
(Hyrskähtää hillittömästi itkuun ja ylenmääräistä liikutustaan
peittääkseen kiirehtii oikealle.)
UUNO (sormeansa heristäen): Niin, niin, opetus on joskus katkera, ja
paljon, paljon vielä puuttuu!
LEENA: Sinä olit minusta säälimätön.
UUNO: Älä sekaannu tähän. (Martan puoleen kääntyen): Että isä
saattaa minusta jotain sellaista ajatella, sen voin vielä ymmärtää, hän on
sairas, mutta että sinä, Martta...!
MARTTA: En ole hetkeäkään epäillyt sinua, että muka tuon
testamentin tähden ... mutta...

UUNO: Mitä »mutta»? Aina sinulla on »mutta» ja »mutta». Sano
kerrankin selvään.
MARTTA: Miksi...
UUNO: No? Mitä »miksi»?
MARTTA: Miksi te suutelitte toisianne?
UUNO ja LEENA (säpsähtävät).
LEENA: Se ei ole totta.
UUNO: Se on totta, Leena.--(Martalle): Kuinka--tiedät?
MARTTA: Näin ovesta.
LEENA: Mutta, Martta kulta, sehän oli leikkiä!
MARTTA: Oliko se leikkiä?
UUNO: Kyllä Leena--kaiketi--leikki--
MARTTA: No jos se oli vaan leikkiä, mitäs siitä sitten...
LEENA: Ja heti sen jälkeen Valdemarkin tuli tänne ja näki--etkö sinä
sitä nähnyt?--ja hänkin ymmärsi heti, että se oli leikkiä ja me naurettiin
kaikki... Kuinka hyvä, että kysyit, Martta rakas, emme ole vielä
yhdessä itkeneet!
MARTTA ja LEENA (syleilevät toisiaan, mutta eivät itke).
MARTTA: Ah, en minä voi sinun kanssasi itkeä,