Valtaset | Page 7

nyt
ystäväni, voitko antaa minulle anteeksi, että minä tämmöisen
onnettomuuden hetkellä...
VALTANEN: Ystävä--läsnäolosi minua onnettomuudessani
päinvastoin lohduttaa, jää tänne, jää tänne.
PANKINJOHTAJA: Oikeastaan aijoin sanoa toista... Juuri tällä samalla
hetkellä ovat tarkastajat saapuneet pankkiini...
VALTANEN: Oh, en pysty mitään ajattelemaan... Toiste, toiste...
PANKINJOHTAJA: Ainoastaan nimesi! (Ottaa taskustaan
paperiliuskan.) Kas tässä vekseli...
UUNO (itsekseen): Seis, mies, sitä et sinä tee!
VALTANEN (silmäilee paperia): Täyttämätön?
PANKINJOHTAJA: Kiireessä, veliseni ... tässä kynä ... kirjoita
tunnusteesi ... lupauksiini luota ... tässä, tässä kynä...
UUNO: Tarkastajilla lienee aikaa odottaa sen verran, että saamme
kuivat vaatteet yllemme!
PANKINJOHTAJA (ihmeissään, ylimielisesti): Nuori herra Valtanen,
oletteko jo ehkä astunut prokuristin sijalle?
VALTANEN: Käy pukeutumassa--mene...
UUNO: Merkitkää silläaikaa summa, herra tirehtööri. Isällä lienee
aikaa olla allekirjoittamatta, kunnes palaan. Tulen silmänräpäyksessä.
(Menee oikealle.)
PANKINJOHTAJA: Summasta ei minulla ole tällä hetkellä täyttä
selkoa, mutta jos todella epäilet...
VALTANEN: Joutavia! (Kirjoittaa tunnusteen, heittää tuskaisesti
kynän kädestään.) Oh, Valdemar, Valdemar!
PANKINJOHTAJA (panee rauhoittuneena paperin povitaskuunsa):
Onpa täytynyt olla veljesten kesken hirmuinen kamppailu siitä ainoasta
airosta!

VALTANEN (hämmästyneenä): Kamppailu--airosta?!
PANKINJOHTAJA: Niin--eikös Valdemar hukkunut siksi, että Uuno
tempasi häneltä airon?
VALTANEN: Uunon kertomuksen mukaan Valdemar sen hänelle
luovutti vapaaehtoisesti.
PANKINJOHTAJA (naurahtaen): No niin, niin,--väkevämpi voittaa
tässä maailmassa, ... kyky, taipumukset, nero ... se kaikki hukkuu
aaltoihin. Paljon--paljon sinä Valtanen olet kadottanut, kun Valdemarin
kadotit!
VALTANEN: Kamppailu--airosta?!
PANKINJOHTAJA: Sano minulle, Valtanen,--tiesikö Uuno siitä
testamentista, jonka sanoit tehneesi poikasi Valdemarin hyväksi?
VALTANEN: Ah, se ei ole mitään. Tahdoin vain kurittaa häntä.
PANKINJOHTAJA: Minä kysyn vaan... Muuten--mikä omituinen,
melkein selittämätön päähänpisto lähteä purjehtimaan tämmöisellä
säällä!
VALTANEN (itsekseen): »Tiesikö Uuno testamentista»!
PANKINJOHTAJA: Mutta en tahdo syvää suruasi lisätä. Tiedä,
myrsky raivoaa minunkin rinnassani. Minäkin olen paraikaa
hukkumassa-- tuhatkertaisesti hukkumassa! Kiitos sinulle
pelastuslaudasta! Hyvästi!
(Kiirehtii ulos.)
VALTANEN (itsekseen): Hän epäilee Uunoa! Se merkitsee, että kohta
koko kaupunki epäilee Uunoa. (Niinkuin jotain täyttä mahdottomuutta):
Uunoa! Hänen täytyy saada tilaisuus julkisesti puhdistautua! Epäillä
Uunoa! (Ääneen): Uunon täytyy puhdistautua, sillä minä epäilen häntä.
MARTTA (epätoivoissaan): Oh, tämäkö vielä lisäksi!
ROUVA VALTANEN (oikealta): Mutta miksi ette mene rantaan...
MARTTA: Äiti, äiti, Valdemarin kuolema ei tässä ehkä olekaan vielä
kaikkein suurin tragedia...
ROUVA VALTANEN (koettaa ponnistaa järkeään ymmärtääksen
Martan tarkoitusta): »Kaikkein suurin tragedia»?--Sinä ajattelet ... et
suinkaan sinä vaan ajattele jotain Uunosta!
MARTTA (nyykäyttää myöntävästi päätään).
ROUVA VALTANEN: Ettäkö Uuno ei välittänyt Valdemarin
pelastamisesta?
MARTTA: Ssh...

VALTANEN: Tahdon puhua Uunon kanssa,--missä Uuno on?
ROUVA VALTANEN: Hän lupasi tulla tuossa tuokiossa.
VALTANEN: Selittäköön tapauksen tarkemmin ... hän puhuu kovin
ylimalkaisesti... Selittäköön polisitutkinnossa ... minä en alennu
urkkimaan.
ROUVA VALTANEN (kauhistuen): Mitä sanot? Polisitutkinnossa?!
Aleksander, hän on oma poikasi!
VALTANEN: Uuno tänne!
ROUVA VALTANEN (kiireesti oikealle ovelle):
Uuno!--Uuno!--Joudu alas, isä kutsuu... Aleksander, minä rukoilen
sinua, älä ole hänelle liian ankara! Sinä aivan vapiset! Jätä toiseen
kertaan. Eikö meillä ole surua jo kylläksi...
UUNO (tulee nopeasti oikealta): Missä tirehtööri?--Mennyt--Ja paperi--
allekirjoitettu!--Isä, isä--
VALTANEN (tulee horjuen Uunon luo): Sano, Uuno minulle, sano...
Miksi et viskannut toista airoa hänelle? Miksi jätit hänet?
UUNO: Vai niin. Sitä en olisi uskonut teistä, isä.
VALTANEN: Kaikki tietävät sinut hyväksi uimariksi ... ja
testamentista...
UUNO: Te ette epäile minua, te valehtelette! En alennu vastaamaan.
VALTANEN: En myös minä urkkimaan. Selvittäköön siis
polisitutkinto.
UUNO: Eikö kukaan puolusta minua? Martta!--Äiti!
ROUVA VALTANEN: Minä puolustan sinua, minä
puolustan!--Aleksander, rakas, ajattelehan, toki! Olethan itsekin
paljoon syypää. Miksi tahdoit antaa kaiken Valdemarille ja jättää
Uunon ilman mitään?!
UUNO: Äiti, äiti, vaijetkaa, tekin syytätte minua!
ROUVA VAIHTANEN (ymmällä): Mutta olihan tuo testamentti
vääryyttä sinua kohtaan!
UUNO: Oli, mutta se ei kuulu tähän, äiti.
ROUVA VALTANEN (rukoillen polvillaan): Aleksander, älä turmele
Uunon nuorta elämää! Rakkautemme nimessä, älä pidä polisitutkintoa!
Sinä et tiedä kaikkea. Ajattele jospa hän todellakin olisi--
VALTANEN: Oletko mieletön?! Jos hän on syypää, riittäisikö silloin
polisitutkinto! Murskaksi minä hänet musertaisin, murskaksi!
UUNO: Martta, eikö sinullakaan ole tähän mitään sanottavaa?

(Äänettömyys.) Minua ei siis kukaan puolusta?
LEENA: (avaa vasemman oven, pysähtyy, huudahtaa rajattomasta
riemusta, sitten juoksee hillittömästi Uunon kaulaan): Uuno! Uuno!
sinä elät!
UUNO (on liikutettu, mutta torjuu Leenan varovasti luotansa).
VALTANEN (juhlallisesti, säälien Leenaa, seisaallensa nousten,
lähestyen häntä): Lapsi-parka, minun täytyy sinulle ilmoittaa surullinen,
kauhea tapaus: sulhosi Valdemar on hukkunut.
LEENA: Niin--Valdemar, Valdemar raukka! Minä näin kuinka vene
kaatui. Mutta mikä suuri onni onnettomuudessa, että Uuno pelastui!
(Syleilee Uunoa).
UUNO (torjuu hänen lähestymistään vielä varmemmin).
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (katsahtelevat toisiinsa).
UUNO: Leena, katso ympärillesi...
VALTANEN (menee synkkänä puhelimelleen, soittaa polisikonttoriin):
Haluan, että asianomainen tutkinto pidetään äskeisen tapahtuman
johdosta luonani--viipymättä.--Nyt heti.--Ei, ei, heti.
ROUVA VALTANEN: Aleksander!
MARTTA (yhtaikaa): Isä, eikö voisi lykätä!?
VALTANEN: Olkaa huoletta. Tämä on välttämätöntä. Ja sitäpaitsi
sopiva kuritus hänen röyhkeydestänsä.
(Menee vasemmalle).
UUNO: Hyvä on.
LEENA: Mitä? Mitä hän soitti polisikonttoriin?
UUNO: Ah, muodollisuuksia.
LEENA: Voi, että sinä toki pelastuit!
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (menevät äänettöminä eri ovista
vasemmalle).
LEENA (katsoo heidän jälkeensä ihmetellen): Uuno, onko jotain
tapahtunut, jota minä en tiedä?
UUNO: Älä kysy, Leena hyvä. Tästälähin meidän vaan täytyy vielä
tarkemmin kuin milloinkaan ennen salata koskaan rakastaneemme
toisiamme.
LEENA: Olin vaan iloinen kun näin sinut pelastuneeksi.