Valtaset | Page 6

Hollannin paraimpia kauppahuoneita! Mitkään toimeni
eivät sinulle kelpaa, rahani eivät kelpaa! Mene sitten sinäkin minne
ikinä haluat, niinkuin menee Uuno. Vai luuletko, etten minä ole
oppinut myrskyjä kestämään? Aijon jäädä pystyyn, vaikka jäisin yksin
kuin seiväs kinokseen!
MARTTA: Niinpä on siis puheesi lasten onnesta--puhetta.
VALTANEN: Minulla on toki vielä yksi, jolle sekä työni että
omaisuuteni kelpaa. Minulla on--Valdemar!
LEENA (kiljasee pitkään, ei saa sanaa suustaan, perääntyy selin
ikkunalta, kaatuu selälleen etuhuoneen lattialle kynnyksen viereen,
jääden tainnoksiin).

VALTANEN: Mitä se oli? Kuka huusi?
MARTTA: Hän varmaan näki jotain ikkunasta...
(Juoksee ikkunalle, katsoo merelle).
VALTANEN: Leena? Leena?
MARTTA: Herra jumala! Vene on kaatunut!
VALTANEN: Mikä vene?
MARTTA (juosten ulos): Valdemar ja Uuno olivat purjehtimassa...
VALTANEN: Valdemar!--Valdemar, sinä et saa mennä minulta! (Hän
joutuu hermolliseen vavistukseen, juo vettä lasin toisensa perästä,
mutta ei voi liikkua paikaltaan.) Va-al-de-mar! Va-al-de-mar!
ROUVA VALTANEN (juosten vasemmalta): Mitä täällä on tapahtunut?
Kuulin huudon ... Leena! Leena-tyttöni! Mikä häneen on tullut?
Aleksander, vastaahan toki! Mitä tämä on? Sinä vapiset! Mitä? Mitä?
VALTANEN (hiljaa, vaivalla): Val-de-mar on hukkunut...
ROUVA VALTANEN: A----Aleksan... Mitä sinä sanot...
VALTANEN (viittaa kädellään merelle, hoipertelee ulos).
ROUVA VALTANEN: Mitä hän höpisee... Leena, Leena lapseni
(Muistaa.) He menivät todella purjehtimaan (Kiirehtii ikkunalle.)
Väkeä juoksee rantaan ... jumalani!... (Ulos perälle.)

TOINEN NÄYTÖS.
LEENA (makaa edelleen samalla paikalla ja samassa asennossa
tainnoksissa).
PALVELUSTYTÖT (tulevat päivitellen perältä).
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Voi, voi sentään, mikä vahinko, mikä
hirmuinen vahinko!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Ja kun hukkui juuri se parempi poika!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Eipäs vaan katsottu oliko rikas vai
köyhä!--Ja Leena-neiti--pyörryksissä!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Siinä oli morsian, kahdesti kuulutettu!
Anna tänne vettä!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Mihin nyt kaikki ompelukset ja häälahjat
ja myötäjäiset! Siinä se nyt oli!--Älä vettä suuhun anna, kastellaan
hiukka polvia, niin se herää.
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Viedään vuoteelle kamariin. Ota sinä
jalkain puolelta. (Kohottaa Leenaa, pidellen kainalojen alta.) Noin!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ (nostaen Leenaa jaloista): No, no, pikku

lintu, on niitä poikia toisia.
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Vaikkei yhtä rikkahia.
LEENA (herää tuntoihinsa, muistamatta tapausta): Mitä?--mitä? Missä
olemme?
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Laske maahan, se herää. Ei sanota
sulhasen hukkuneen.
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Sanotaan Uuno-herran hukkuneen, ettei
tule hulluksi, ja me vielä syyn saamme. Viedään pois.
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Nosta.
LEENA: Missä olemme?
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Valtasella ollaan. Nosta paremmin.
LEENA (muistaa): Aa--aa--vene kaatui! Uuno!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Älkää säikähtäkö, eihän ne molemmat...!
LEENA: Juoskaa apuun, apuun!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Toinen herroista ui rantaan airon päällä.
LEENA: Kuka ui rantaan?
PALVELUSTYTÖT (tekevät toisilleen merkkejä).
LEENA: Kuka hukkui, kysyn minä!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: No ei suinkaan se sulhanen hukkunut,
Uuno-herra hukkui.
LEENA (riuhtasekse irti, hyökkää perälle): Uuno! Uuno!
(Pyörtyy uudelleen, kaatuu.)
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Näet sen!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Ja etkö sinä osaa nostaa!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Et olisi sanonut kummankaan hukkuneen,
niin olisi itse kävellyt kamariin.
(He käyvät tarmokkaasti Leenaan käsiksi ja kantavat hänet
vasemmalle.)
(Aurinko pilkistää esille.)
VALTANEN (hitaasti perältä, masentuneena, vapisevana, itsekseen
höpisten. Tahtoisi jatkaa kulkuaan oikealle, mutta Valdemarin pulpetin
ohi kulkiessaan vaipuu voimatonna pulpettia syleilemään ja
nyyhkyttämään).
ROUVA VALTANEN (perältä hajamielisenä, melkein järjettömänä
ympärilleen katsellen): Ei, ei, minä en kestä tätä ... miksi ... miksi ...
miksi... (Valittaen): Aa-aa-aa ... minä en kestä, en kestä ... Valdemar...
MARTTA (pitelee äitiään kyynäspäästä, koettaen lohduttaa): Pitää

kestää, äiti kulta... Onhan kaikki jo ohitse ... hän ei kärsi enää ... hänellä
on rauha ... hän on meitä onnellisempi...
KAKSI KONSTAAPELIA (tukien Uunoa kummaltakin puolen
saattavat hänet oven viereen sohvalle, sitten poistuvat).
UUNO (vaipuu väsyneenä ja hengästyneenä puoleksi loikovaan
asentoon sohvalle).
(Äänettömyys.)
ROUVA VALTANEN (äkkiä kesken itkuaan): Mutta miksi kaikki
tulivat rannalta pois? Jospa hän ei vielä ... jospa hän ui vielä! Kuule
Uuno, jospa hän kamppailee vielä aaltojen keskellä!
UUNO: Ei, äiti minä näin hänen vaipuvan. Olimme ensin molemmat
samassa airossa, mutta hän hellitti, kun se ei meitä molempia
kannattanut. Ja kun katsoin taakseni, hän vaipui.
ROUVA VALTANEN: Mutta ehkä hän sitten jälleen pääsi pinnalle,
ehkä hän tapasi toisen airon, niin Uuno, toisen airon ... voi menkää,
menkää rantaan...
UUNO: Toinen airo ajelehti edelläni, minun uidessani jo kaukana,
kaukana onnettomuuspaikalta.
MARTTA: Miksi et luovuttanut omaa airoasi hänelle? Sinähän olet
parempi uimaan...
UUNO: Niin, Martta,--miksi?! Siksi kai, että silloin minä olisin
hukkunut.
MARTTA: Mutta miksi...
UUNO: »Miksi hukkui perheentoivo ja elämään jäi sen hylkylapsi»,
niinkö?
MARTTA: Sitä en tahtonut sanoa.
PALVELIJA: Herra pankintirehtööri... Sanoo olevan välttämätöntä
asiaa.
PANKINJOHTAJA (tulee kiireesti): Mikä onnettomuus, mikä
onnettomuus! Sallikaa, rouva ilmaista syvimmän osanottoni--ja sinä
kunnon veli, älä sorru, seiso tammena myrskyssä niinkuin olet aina
ennenkin seissyt...
(Tervehtii muita.)
VALTANEN (nyyhkyttää).
UUNO: Äiti, minun on vilu.
ROUVA VALTANEN: Ah, anteeksi, lapseni. Tulehan, rakas Uuno,
sinun pitää toki saada kuivat vaatteet yllesi, tule lapseni!

(Menee oikealle.)
UUNO (on myös menossa oikealle, mutta pysähtyy uteliaana
kuuntelemaan Valtasen ja pankinjohtajan välistä keskustelua).
MARTTA (pysytteleikse syrjässä, tarkasti seuraten kaikkia).
VALTANEN: Kaikki on minulta mennyt. Valdemar oli ainoa toivoni,
mitä olen ilman häntä!
PANKINJOHTAJA: Nyt tulee sinun seistä yksin, Valtanen. Se on
usein liikemiehen kohtalo. Eikä voi kieltää, että siinä uhmassa on jotain
nautintoa. Meitä ei tue koskaan muu kuin oma uhmamme... Mutta