Valtaset | Page 5

kuistikolta lähteneiden jälkeen, palaa sitten vasemmalle ovelle, kutsuu
hiljaa): Äiti!
ROUVA VALTANEN (vasemmalta).
MARTTA: Katso, he menivät purjehtimaan.
ROUVA VALTANEN: Herranen aika, tämmöiselläkö säällä!
MARTTA: Ah, ovathan he tottuneet, ei siitä. Mutta ennen lähtöään he
riitelivät hirveästi. En ole koskaan ennen nähnyt Uunoa niin rajuna,
enkä olisi aavistanut... Kuule, hän lausui suoranaisia uhkauksia!
ROUVA VALTANEN: Mutta etkö sinä ollutkaan huoneessasi?
MARTTA: Ovi oli raollaan. Minä tirkistin.--Enkä voi olla vielä
kertomatta sinulle... Se on kauheata...
ROUVA VALTANEN: No mitä nyt, lapseni?
MARTTA: Mutta älä vaan mitenkään kerro isälle, hän raivostuisi ja
tappaisi Uunon!
ROUVA VALTANEN: Martta, mikä sinun on?
MARTTA: Voi, kirous seuraa onnetonta perhettämme; joka askeleella
tulee vain uusia ja uusia onnettomuuksia!
ROUVA VALTANEN: Mutta rauhoituhan, lapseni! No, kerro nyt mitä
näit ja kuulit.
MARTTA: Uuno rakastaa Leenaa.
ROUVA VALTANEN: Mitä sinä sanot?!

MARTTA: He suutelivat toisiaan.
ROUVA VALTANEN (ei voi sanoa mitään, istuutuu väsyneenä):
Täällä kuljen minä ovissa edestakasin, tuon ja vien kahvipannua, mutta
omain lasteni tragedioista en tiedä mitään.
MARTTA: Leenasta, tunnustaakseni, kyllä jo ennenkin aavistin jotain,
mutta että Uuno--!
ROUVA VALTANEN: Ette puhu minulle enää mitään, ette ilmaise
surujanne ettekä ilojanne. Ja ihan äsken olin vielä kaikki kaikessa teille.
Ette luule minun ymmärtävän asioitanne. Erehdytte, lapset,--paljon,
paljon tämä vanha sydän voisi teille vielä antaa. Mutta te luulette aina,
että kaikki mikä teille tapahtuu, tapahtuu ensi kerran maailmassa. Ja
kärsitte--kärsitte--kokemattomina--yksin--ja välillemme kasvaa
vähitellen läpäisemätön, yhä paksuneva muuri... Kaikki onkin nyt niin
toisin kuin oli. Minä olen käynyt niin tarpeettomaksi ... usein inhottaa
minua oma itseni, enkä tiedä mitä varten ollenkaan olen ... ja mitä tehdä
itseni kanssa...
MARTTA: Mutta älä nyt vaan suinkaan sano isälle.
ROUVA VALTANEN: Enkö voi enää seurata nuorten elämää? Olenko
niin tylstynyt? Muistini on todella hyvin huonontunut... Minulla on
liiaksi näitä talouspuuhia, en ole milloinkaan joutanut kallistamaan
korvaani lasten äänille. Sanokaa miksi tämä talous on niin suuri, niin
tarpeettoman suuri? Mitä varten, ah, mitä varten kaikki maailmassa?!
MARTTA: Äiti, minä sanoin, ettei saa vaan mitenkään kertoa isälle.
ROUVA VALTANEN: Isälle?... Enkö minä saa puhua hänenkään
kanssaan?
MARTTA: Hän ilmankin vihaa Uunoa.
ROUVA VALTANEN: Ei hän vihaa ... ei hän vihaa ... te teette
vääryyttä isälle ... hän on rehellinen, hän on maailman rehellisin mies.
MARTTA: Mutta Uuno sanoo...
ROUVA VALTANEN: Uuno sanoo paljon... Varmaan silloin piti niin
menetellä... Eikä kansalle saa ilmaiseksi jakaa ... silloin toinen saa,
toinen ei... Isä menettelee aina oikein, ja meidän aikanamme ei ollut
niin ankaraa kuin nyt. Mutta hänkin on niin yksin. Ajatteles, Martta,
emme ole puhelleet toistemme kanssa lähes kahteenkymmeneen
vuoteen mistään oikeasta asiasta. Nyt tahdon vihdoin puhua, jos hänellä
vaan on aikaa... Menen ylös hänen luoksensa.
MARTTA Mutta ei vaan siitä, ei siitä!

ROUVA VALTANEN: Ole huoletta, lapseni.
(Lähtee oikealle.)
LEENA (perältä, menee seurusteluhuoneeseen, katselee merelle, ollen
polvillaan ikkunan alla olevalla sohvalla.)
PALVELUSTYTTÖ (yhtaikaa vasemmalta): Komersrodinna olisi niin
hyvä ja tulisi keittiöön.
ROUVA VALTANEN: Ei nyt, ei nyt ... odottakaa...
PALVELUSTYTTÖ: Kinkku on leikattava. Komersrodinna olisi niin
hyvä...
(Menee vasemmalle.)
ROUVA VALTANEN: Se on totta, unohdin aivan että Hilma on
lomalla. Eikös vaan sittenkin...
(Kääntyy vasemmalle.)
MARTTA: Minä menen, äiti.
ROUVA VALTANEN: Ei, te ette osaa sitä kukaan. Ja jos kuoressa
tuntuu vähänkään palaneen käryä, ei Valdemar voi syödä. Kyllä minun
täytyy...
(Kiirehtii vasemmalle)
VALTANEN (oikealta, ulos menossa, päällysnuttu yllä, sateenvarjo ja
hattu kädessä).
MARTTA: Isä!
VALTANEN (pysähtyy, katsoo kelloaan): Mitä nyt? Minulla ei ole
aikaa.
MARTTA: Sinulla ei ole milloinkaan aikaa.
VALTANEN (käsi povitaskussa) Rahaa?
MARTTA: Ei.
VALTANEN (panee hatun päähänsä, lähtee): Hyvästi.--(Pysähtyy
ovella.) Mitä sinulla on sanomista? Pian.
MARTTA: Mutta istu isä, pitäähän sinulla olla sen verran aikaa, että
joudat...
VALTANEN: Minun on määrä olla pankissa ennen kahta.
MARTTA: Olet paikkakunnan mahtavin mies. Luulisi sinun voivan
määrätä aikasi, kun on kysymys lastesi onnesta.
VALTANEN: Pian, sanon minä.
MARTTA: Isä, ajattele, emme ole vielä koskaan puhelleet totisesti
keskenämme, emme kertaakaan! Ja nyt minulla olisi niin tärkeätä
sanottavaa ja pyydettävää! Istu, isä!

VALTANEN: Minä istun. Laiminlyöty hetki voi minulle maksaa
kymmeniä tuhansia, mutta minä istun.
MARTTA: Olen kuullut sinun sanovan koonneesi omaisuutta vaan
meidän, lastesi, tähden. Hetki maksakoon minun puolestani vaikka
miljoonan...
VALTANEN (nousemassa): Jollei sinulla ole muuta...
MARTTA: Isä, tämän ainoan kerran vaan... Mutta älä noin puhaltele,
äläkä täristele jalkaasi ... istu rauhallisesti ... koeta ymmärtää asemaani...
Voi, voi, isä, anna minun tulla sairaanhoitajattareksi!
VALTANEN: Ei, ei, ei.
MARTTA: No vakuutusyhtiöön sitten!
VALTANEN: En kärsi kuulla hassutuksiasi!
MARTTA: Jos lastesi onni sinulle todella on tärkein, anna minun
itsenäisesti ansaita toimeentuloani. Suurempaa onnea en pyydä enkä
voi saada. Jotain tointa--tointa!
VALTANEN: Tointa! Enkö ole koettanut pitää heitä kymmenittäin
sinulle tarjona? Enkö ole kärsivällisesti odottanut sinun armollista
valintaasi?
MARTTA: He kaikki kosivat rahojamme eivätkä minua. Samallainen
on myöskin herra van der Vaer. Olemme ihan vieraat toisillemme. En
voi, isä, en voi...
VALTANEN: En minäkään sitten mitään voi.
(Nousee.)
MARTTA: Mutta, isä...
VALTANEN: Te teette minut hulluksi! Olette kaikki liittoutuneet
minua vastaan kiduttaaksenne minua. Van der Vaer ei kelpaa sinulle!
Onko kuultu!