Valoa kansalle | Page 7

en takaa että kaikenlaisista epäluuloista pääsette;
mutta voinhan yksinkertaisesti selittää mitä tiedän. Eräs syy, jonka
vuoksi kanttori polttimoa puollusti, oli --
(Tekee sormillaan ikäänkuin lukisi seteleitä.)
HANNA. Kuinka? Minä en ymmärrä --
ASSESSORI. Noh, yksinkertainen talonpoika sanoisi sitä lahjomiseksi;
sanokaamme me esimerkiksi "gratifikationiksi".
HANNA. Kuuletko täti? Rahan edestä!
ROUVA. Kuulen kyllä, lapsi rukka; se on käsittämätöntä.
ASSESSORI. Tekin pidätte siis viinapolttimoa tarpeettomana?
ROUVA. Vastako nyt sen huomaatte? En ainoastaan pidä sitä
tarpeettomana, vaan vahingollisena, turmiollisena. Vuosikausia
olemme täällä työskennelleet saadaksemme salakapakat hävitetyiksi, ja
siinä olimme jo jokseenkin onnistuneet, mutta nyt tulee kokonainen
tehdas.
HANNA. Se on nyt vähäpätöinen asia! Mutta mitä syytä on teillä, herra
assessori, luulla kanttoria noin halpaan käytökseen vikapääksi?
ASSESSORI. Minä en luule, minä tiedän, minä tunnen summankin.
HANNA. Te tunnette -- kenties juuri te itse olette häntä lahjonut?
ASSESSORI. Tavallansa.
HANNA. Tavallansa! Te olette siis itse häntä lahjonut ja kuitenkin siitä
julki puhutte, se ei tosiaan ole kauniisti tehty.
ASSESSORI. Te kiivastutte taas, neiti Sommar, vaikka ette vielä
kaikkia asianhaaroja tunne. Seikka on, näettehän, sellainen että minä,
joka olen lakimies, olen jo kauan ollut Pilbladin asianajajana ja niinpä
on joutunut toimekseni tämäkin asia. Kun sitte kunnan ukot täällä

alkoivat vastahankaa vetämään, sain Pilbladilta kirjeen, jossa hän
käskee minua tarjoamaan rahaa sellaisille henkilöille, jotka voivat
jotakin vaikuttaa. Senkin, minulle perinpohjaisesti vastenmielisen
toimen olen täyttänyt. Tässä on kirje, jos tahdotte lukea.
(Kaivaa povilakkariansa.)
HANNA. Kyllä uskon ilmankin. Mutta teidän sijassanne en olisi
mokomaan toimeen ryhtynyt.
ASSESSORI. Kyllä sitä on helppo sanoa, mutta voitte olla varma siitä,
että jollen minä olisi sitä tehnyt, olisi joku toinen sen toimittanut ja
varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin minä. Muutoin ei asia
ollenkaan tapahtunut sellaisessa niin sanoakseni raa'assa muodossa,
kuin te näytte luulevan. Ei siinä ollut puhettakaan lahjomisesta,
haasteltiin vaan suomalaisista kouluista ja niiden hyväksi kanttori
suostui rahaa ottamaan.
HANNA. En tiedä puhutteko pilkkaa tai totta, mutta hirmuiselta ivalta
tuntuvat sananne.
ASSESSORI. Hyvä neiti, mitä syytä olisi minulla tässä pilkkapuheita
jaaritella? Asia todellakaan ei ole sitä laatua, sillä jos niin käy että
viinapolttimosta jotakin vahinkoa tälle kunnalle seuraa, niin olen
minäkin osaksi siihen syypää. Sitä olen ajatellut ja olen päättynyt tehdä
mitä voin sen kohdan korjaamiseksi. Kansa on täällä vielä kovasti
oppimatonta ja raakaa, kouluja puuttuu -- siinä vielä avara vaikutusala
jokaisella isänmaan-ystävällä. Sen vuoksi olen päättänyt lahjoittaa
tuolla kirkon luona olevat huoneeni pitäjän kansakoululle.
ROUVA. Todellakin! Voi minä kiitän teitä edeltäkäsin sekä omasta että
kuntalaisten puolesta.
HANNA. Tietääkö kanttori tästä lahjasta mitään?
ASSESSORI. Hänelle olen siitä jo kertonut, mutta miksi sitä kysytte?
HANNA. Muutoin vaan. (Kääntyy äkkiä rouva Turholmiin ja painaa

päänsä hänen olalleen.) Hän puhui siis tästä, ja minä toivoin saavani
kiittää häntä tuosta lahjasta; mutta se ei olekaan suurin erehdykseni.
ROUVA. Lapsi parka!
ASSESSORI. Itkeekö neiti Sommar? Mieltäni pahoittaa, jos minä olen
siihen syynä.
HANNA, nostaa päänsä ja ojentaa kätensä assessorille. En itke. -- Te
olette jalo mies, herra assessori! Lahjanne osoittaa, että rinnassanne
sykkii kansallinen sydän.
ASSESSORI, katsoen Hannaa silmiin. Te olette kummallinen. --
(Päästää käden irti.) Kansallinen! Kuka ei olisi kansallinen? Ette
suinkaan te ole niitä, joissa vallitsee se harhaluulo että muut eivät ole
kansallisia kuin ne, jotka suurinta ääntä pitävät? Mutta vähät siitä. --
Seikka, joka erittäinkin kehoittaa minua koulun kuntoon panemiseen,
on se, että meillä nyt on tilaisuus saada teistä, neiti Sommar, hyvä
opettaja kouluun, tilaisuus, jota jonkun ajan päästä kenties ei enään
olisikaan.
HANNA. Oi minä olen teille hyvin -- hyvin kiitollinen, herra assessori.
ASSESSORI. Se minua ilahduttaa, neiti Sommar. -- Mutta olenhan toki
varsin epäkohtelias kun viivytän teitä tässä, enkä vie kotiani, jossa
näistä asioista paremmin sopisi keskustella; vaan sitä olen tehnyt
tahallani, sillä olen odotellut kanttoria, jotta saisin hänelle suorittaa nuo
-- kuinka sanoisin? -- nuo koulurahat, mutta häntä ei näykään. Kas
tuolla hän tuleekin; jos olisin ennen kaivannut, olisi kenties pikemmin
tullut.
VI. Kohtaus.
Entiset. Kanttori tulee maantieltä. Assessori menee kanttoria vastaan,
keskustelevat hiljaa ja assessori antaa kanttorille rahaa.
HANNA, rouva Turholmille. Katsopas, täti, kuinka hän hymyilee ja
kumartelee orjallisesti!

ROUVA. Se on inhoittavaa!
ASSESSORI. Onhan siinä viisisataa?
KANTTORI. Viisisataa, herra assessori, minä kiitän!
(Puristaa assessorin kättä.)
HANNA. Viisisataa markkaa, kuulitko täti?
ASSESSORI, naisille. Ja nyt lähdemme, rouva Turholm ja neiti
Sommar! Vaununi ovat muutaman askeleen päässä.
KANTTORI rientää kädet ojennettuina Hannaa kohden. Oi, Hanna,
kuinka paljon -- (Hanna pistää käsivartensa rouva Turholmin kainaloon
ja molemmat kääntyvät menemään kanttoriin katsomatta.)
ASSESSORI. Hyvästi, herra kanttori!
KANTTORI nostaa äänettömästi lakkiaan. Mikä kylmä katse! Tuo ei
ole onnellinen enne.
(Katsoo menevien jälkeen. Esirippu laskeutuu.)
Toisen näytöksen loppu.

KOLMAS NÄYTÖS.
Kansakoulun sali. Seinillä karttoja, sivuseinällä kathederi ja sen edessä
harmoni. Perällä ovia. Huone on kaunistettu viheriöillä kiehkuroilla;
peräseinällä näkyy koristusten keskellä sanat "Valoa kansalle!"
I. Kohtaus.
Kanttorin Äiti pyyhkii tomuja; Kanttori tulee sisään.
ÄITI. Joko päättyivät kirkonmenot?

KANTTORI. Ei vielä juuri; viimeisiä rukouksia jäi provasti lukemaan.
Pyysin suntiota laulamaan lähtövirttä, sillä tahdoin kiiruhtaa tänne
katsomaan onko kaikki valmiina. Käskin soittamaan kelloja kun
lähtevät kirkosta, sillä ai'on ottaa provastia ja