Valoa kansalle | Page 6

sitä
vartavasten kuulemaan.
KANTTORI. On.
ÄITI. Ja sekö sinua huolettaa?
KANTTORI. Niin, äiti, se todellakin painaa mieltäni.
ÄITI. Muistelet kai isääsi -- olithan hänen kuollessaan jo kylliksi vanha.
Mutta luuletko että polttimon rakentamiseen suostutaan?
KANTTORI. Siitä olen melkein varma.
ÄITI. Voi onnettomia! Toisin päättäisivät, jos olisivat kokeneet mitä
minä olen kokenut, jos olisivat nähneet siivosta miehestä vähitellen
kasvavan juopon, nähneet varansa hupenevan niinkuin sulaa lumi
lämpöisissä kourissa! Voi ne olivat kovat ajat minulla; luulin hulluksi
tulevani -- niin paljon sain surra ja itkeä. Ja kun isäsi vihdoin löydettiin
kuolleena, viinaan kuolleena, ilman pappia, syntisenä, viinapullo
puolillaan vielä lakkarissa, silloin juoksin minä pitkin kujia ja huusin:
Ylös vaimot ja tyttäret! Ylös taisteluun hirveintä vihollistamme vastaan,
joka ryöstää meiltä isät, puolisot, sulhaset, joka hävittää tavaramme,
turmelee koko sukumme, -- ylös Suomen naiset! Mutta kukaan ei
liikahtanut, ääneni sortui enkä sittemmin enään ole huutanut. Olen vaan
koettanut kasvattaa sinuun tahdon lujuutta, joka auttaisi kestämään

viettelyksiä vastaan, sillä juuri tahdon lujuuden puute se isäsi hukkaan
vei. Kuinka kasvatuksessasi olen onnistunut, sitä en vielä tiedä sanoa --
isäsikään ei vielä sinun ijälläsi väkeviä ryypännyt. Toivon kuitenkin
ett'et ole hänen luontoansa perinyt.
KANTTORI. Äiti kulta, älkää epäilkö!
ÄITI. Niin poikani, ethän sitä murhetta minulle tekisi?
(Kuntahuoneesta kuuluu kova "jaa"-huuto ja yksi ainoa "ei!")
KANTTORI. Asia on ratkaistu.
ÄITI. Polttimo päätetty?
KANTTORI. Niin luulen.
ÄITI. Pahahenki sokaisee ihmiset! Minä en enään valita, minä kiroon --
se oikeus on minulla.
KANTTORI. Voi äiti, menkäämme!
ÄITI. Kirotut olkoot kaikki, jotka sitä päätöstä tekivät, kaksinkertaisesti
kirotut ne, jotka asian turmiollisuutta paremmin käsittävät, mutta
kuitenkin heikkoja viettelevät!
KANTTORI. Äiti, äiti, tämä on hirveätä! Menkäämme, minä rukoilen!
ÄITI. Saakoot he kokea, mikä kosto siitä on tuleva, itku ja hammasten
kiristys. Älköön olko heidän lapsillansa leivän palaa, heidän vaimonsa
kerjätkööt ja äitinsä vaipukoot murheesta hautaan!
KANTTORI. Voi äiti, äiti, lähtekäämme! Jumalan nimessä
lähtekäämme!
(Vie puoliväkisin äitinsä pois.)
IV. Kohtaus.

Assessori ja Isännät tulevat äännettöminä ulos.
TUOPPALA. Nyt se on päätetty, tulkoon sitte mitä hyvänsä.
KALSO. Ei muut äänestäneet vastaan kuin Lahti. (Lyö Lahtea
olkapäälle.) Miks'et pitänyt paremmin puoliasi!
LAHTI. Sanoinhan ettei kukaan puhunut oikein, ei kanttori eikä
Kinnas.
KALSO, nauraen. Sepä oli kummaa ettei tuo oivallinen puhe saanut
mieliä kääntymään!
KINNAS. Anna Lahden olla rauhassa. Ei tässä vielä tiedetä kuka
viimeksi nauraa.
(Kaikki laittelevat hevosiansa ja lähtevät vähitellen pois.)
V. Kohtaus.
Rouva Turholm ja Hanna ilmaantuvat maantielle. Assessori, sittemmin
Lahti.
ASSESSORI, rientäen naisia vastaan. Tervetuloa! Saavuttepa aivan
oikeaan aikaan; kokous päättyi vast'ikään.
(Tuo naiset näyttämön etupuolelle.)
ROUVA. Mitä päätettiin kokouksessa?
ASSESSORI. Kaikenlaisia kunnan asioita: vaivaisista, maantien-teosta
ynnä muusta.
ROUVA. Eikö tullut esille myöskin viinapolttimon asia?
ASSESSORI. Aivan oikein -- se tuli myöskin päätetyksi.
ROUVA. Eihän vaan liene suostuttu?

ASSESSORI. Niin, siihen suostuttiin.
ROUVA. Onko mahdollista? Mutta mikä saattoi siinä määrässä
muuttaa miesten mielet?
ASSESSORI. No -- vaikuttimia on monenlaisia, mutta ettehän toki
halunne, hyvä rouva, kuulla kertomuksia ikävistä väittelyistä
tuollaisessa kokouksessa? (Hannalle.) Eihän se teitäkään huvittaisi,
neiti Sommar?
HANNA. Päinvastoin olisin hyvin halukas kuulemaan kuka täällä
viinapolttimoa niin hartaasti puollustaa, että saa kunnan vakavat ukot
mielensä muuttamaan. Siis kertokaa.
ASSESSORI. Koska minua pakoitatte puhumaan, niin tahdon
mieltänne noudattaa. Hm, alkaen arvokkaimmasta, niin puollusti sitä
kanttori ja sitten --
HANNA. Kuinka sanoitte? Kanttori -- se ei voi olla mahdollista!
ASSESSORI. Suokaa anteeksi, jos kenties sanoin jotakin, joka teitä ei
miellytä; mutta itsehän tahdoitte näistä asioista puhumaan.
HANNA. Oi, ei suinkaan, puhukaa vaan! -- Kanttori siis puollusti?
ASSESSORI. Niin, ja jollette usko minun sanaani, niin voimme kysyä
kelta hyvänsä läsnä olleelta, esimerkiksi Lahden isännältä, joka on
vielä tuolla.
ROUVA. Ei mitenkään, herra assessori; Hanna ei tietysti sitä
tarkoittanut.
ASSESSORI, huutaa Lahdelle. Isäntä, tehkää hyvin ja tulkaa tänne
lähemmäksi. Sanokaa, eikö kanttori puollustanut polttimon
rakentamista?
LAHTI. Totuutta ei voi kieltää: kanttori ei puhunut oikein, hän
puollusti viinatehdasta, siis juoppoutta, ja häntä seurasivat muut,
niinkuin lampaat paimenta. (Syvällä mielenliikutuksella.) En tiedä --

mutta mustaksi käy mieli kun näkee miesten, ja kunnon miesten,
muuttuvan niinkuin kanttorinkin; ja vedet nousevat silmiin kun
ajattelee sitä surkeutta, mikä näiltäkin tienoilta lähtevä on, mutta niin
on maailma!
(Kääntyy pois.)
HANNA, rouva Turholmille. Tämähän on kamalaa -- kanttori!
ROUVA. Kuka olisi voinut uskoa!
HANNA, juoksee poistuvan Lahden luokse ja tarttuu hänen käteensä.
Uskokaa minua, kanttori saa vielä ankarasti katua tekoansa.
LAHTI. Minä en soisi hänelle mitään pahaa, sillä erehtyyhän ihminen;
ja kanttorilla on niin ihana ääni kirkossa, että se käy luihin ja ytimiin.
(Lähtee pois.)
HANNA, palaten toisten luo. Mutta syyt -- mitkä kumman syyt ovat
voineet häntä siihen saattaa?
ASSESSORI. Te näytte, arvoisa neiti, tavattoman suuressa määrässä
pitävän lukua kanttori Riutan toimista.
ROUVA. Asia on, näettehän, se, että molemmat ovat kasvaneet
samoilla tienoilla, tuntevat toisensa lapsuudesta saakka ja ovat aina
yhdessä haaveilleet kansan sivistyksestä.
ASSESSORI. Ahaa! minä ymmärrän.
HANNA. Mutta syyt, syyt -- ne minä tahtoisin tietää.
ASSESSORI. Niitäkin ehkä tietäisin joitakuita, mutta pelkään että neiti
Sommar taas kiivastuu lapsuuden toverinsa puolesta.
HANNA. Kertokaa, herra assessori; minä olisin teille kiitollinen, jos
päästätte minut kaikenlaisista epäluuloista.

ASSESSORI. Sitä