Valkaman perhe | Page 4

kuiskutellen nuo kaksi asiansa sopivat. Lopuksi kysyi Arnold:
-- Niinkö?
Irma nyökäytti päätään hellänmyöntävästi.
Vähitellen väsyi seura. Toiset poistuivat hotellista, toiset heittäytyivät
sohville. Mutta Arnold siirtyi sivuhuoneeseen -- --.
Kun hän aamulla lähti kotiinsa, otti hän miehen purtta ohjaamaan. Itse
hän vaipui huopapeitteiden väliin Asran pohjalle.
* * * * *
-- Herra vallesmanni, nyt olemme kotirannassa, puheli Arvi isännälleen
hiljaisella äänellä kuin anteeksi pyydellen.
Arnold nousi purren pohjalta, kömpi laiturille ja kulki kotiinsa. Pää oli
raskas ja omatunto alkoi työnsä. Hän oli matkalla melkoisesti selvinnyt.
Hän katsoi isoon peiliin, mutta hämmästyi ja vetäytyi takaisin. Kasvot
olivat pöhöttyneet, silmänalukset kuopalla, hivukset pörrössä. Hänen
suunsa vetäytyi vääräksi ja hampaidensa välistä hän kuin sylkemällä
päästi raa'an kirosanan.
-- Paha ei sinua ikinä kahleistaan päästä, hän huudahti rintaansa lyöden.
Hän hengitti raskaasti ja raivostui, iski nyrkkinsä pöytään. Lasilla

varustetut valokuvatelineet hypähtivät korkealle ja vierivät helisten
lattialle. Ison peilin hän potkasi säpäleiksi.
Arnold seisoi keskellä lattiaa, katseli tuhoa ja nauroi pirullisesti.
-- Nyt olet tyytyväinen, hän itsekseen höpisi.
Sänky valkoisine lakanoineen oli koskematta. Hän heittäytyi siihen.
Mutta ei tuntunut nukuttavan.
-- Rapakossa saisit rypeä, hän taas virkkoi pystyyn hypäten, meni
ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan.
Hän joi yksin, nauroi ja irvisteli, joi, kunnes nukkui istualleen.
Hän heräsi vasta iltapäivällä. Arvi oli tullut hänen huoneeseensa
postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeissään isäntäänsä, joka hieroi
unta silmistään. Vähitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan
näköinen.
-- Arvi, hyvä poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, hän sanoi peiliä
osottaen.
Arvi ryhtyi työhön ja vähitellen tuli huone yhä autiommaksi. Pöydän
vieressä lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina.
Arnold kohotti kuvan pöydälle ja painoi kädellään tuskan ahdistamaa
sydäntään.
-- Ester parka!
Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen käteensä pahoja enteitä
aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei,
ei se ollut mahdollista -- -- eiväthän herrat sellaisia kerro. Mutta jos
Ester muutoin olisi saanut tietää... Hän avasi kirjeen, selaili sitä sieltä
täältä. Hänen kasvonsa tulivat yhä valoisemmiksi. Sitte hän sen luki
kokonaisuudessaan.
"Rakas oma kulta Vernerini!

Miten sinua nyt ikävöin, miten kadun, etten kanssasi lähtenyt. Olen
istunut valveilla yli puoli yön, sinua muistellen, sinua ikävöiden.
En tiedä, mikä minua on alkanut vaivata. Äskenkin sieluani ahdisti.
Sitte näin vilahdukselta näyn, tiikerin silmät..."
Arnold keskeytti: "tiikerin silmät", hän itsekseen toisti -- ja hänen
rintaansa ahdisti. Hän soimasi itseään, soimasi ankarasti. Vihdoin hän
luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen.
Hän aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa hänelle kaikki. -- Ei.
Parempi oli se suusanallisesti hänelle kertoa. Mutta painajaisesta oli
päästävä, isäin rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain löytäisi
sopivan keinon... Unohtaa niitä ei voinut, ne seurasivat kaikkialla
kantapäillä...
Arnold meni saliin. Katsellessaan isänsä kuvaa hänen rintansa alkoi
riehua.
-- Sinäkin! hän huudahti.
Hän haki työhuoneestansa ison kirveen, kohotti sen kuvaa vastaan.
-- Kuole! Kuole muisto, sanon minä.
Ja kirveen terä vilahti hänen olkansa yläpuolella ja sattui kuvaan
sydämen kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle.
Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. Välinpitämättömänä hän
kääntyi pois, kutsui Arvin sisälle.
-- Kanna täältä ulos tuo mädännäisyys! Vie se tunkiolle.
Arvi katsoi ihmeissään juhlallista isäntäänsä. Hänen tapansa ei ollut
vastustella. Arnold vei kirveensä pois ja jäi kävelemään huoneeseensa.
-- Jokikisen kalvavan muiston minä tästä rakennuksesta hävitän.
Parasta, kun polttaisi koko talon...

Hän pysähtyi saliin vievän oven kohdalle ja katsoi surumielin
äitivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille -- ja Arnold lähetti hellän
lentosuutelon äitinsä kuvalle.
-- Hymyile sinä aina minun majani pyhimmässä paikassa.
Hän jatkoi jälleen kävelyään.
Olisiko enää mitään mahdollisuutta uuden elämän alkamiseen? Eikö
vanha tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi
tapahtua. Mutta isiltä peritty kehnous, joka asui veressä, veressä, jota
itse oli saastuttanut, turmellut... Olisiko mahdollista puhdistaa tuota
turmeltunutta verta, kohentaa raukeita jäseniä ja elähtynyttä sielua
puhdistaa? Niin täytyi tapahtua.
Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto ... oh, jospa
sen voisi karaista, terästyttää. Ei Arnoldilla itsellään siihen voimia enää
ollut. Olihan hän jo niin usein yrittänyt, yrittänyt oikein tosissaan.
Mutta päätös piti vain päivän, korkeintaan pari... Ja sitten alkoi taas
sama, entinen, isänaikuinen, huono elämä.
Yksi tähti oli tuolla synkkäpohjaisella taivaalla. Se oli Ester.

4.
Seuraavana sunnuntaina saapui Ester Valkamaan. Arnold hänet itse
sinne kävi valkokupeisella purrellaan noutamassa. Aamupäivällä he
tekivät pitkän kävelymatkan Valkaman tiluksien ympäri. Päivällisen
jälkeen he istuivat köynnöspenkillä lehtimajassa.
Arnoldin kädet olivat kääriytyneet Esterin vyötäisille.
-- Siihen on vielä koko joukko toista kuukautta, puhui Arnold melkein
surumielisesti.
-- Niin, vastasi Ester lempeästi.

-- Mutta olethan sinä nyt jo minun, olet kokonaan ... ja onhan meidät jo
kuulutettu...
Ester ei vastannut mitään. Hän katsoi haaveellisesti lehtimajan ovesta
ulos. Pääskyset visertelivät tuuhean koivikon keskellä ja pilvenhattarat
päilyivät oksien lomitse taivaan sineä vasten.
-- Miksi et puhu, Ester? Etkö enää minua rakasta?
Ester kääntyi äkkiä häntä kohti, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
kuiskasi tunteellisena hänen korvaansa:
-- Verner, rakastan, rakastan...
Arnoldin silmät saivat kiiltävän ilmeen. Hän painoi Esterin
miehuutensa koko voimalla sykkivää sydäntänsä vasten.
-- Ei,