Valkaman perhe | Page 5

ei Verner, älä niin kovasti. Minä vallan tukehdun, puhui Ester
punaisin poskin ja hehkuvin silmin, koettaen irroittaa itseään
kauvemmaksi Verneristä.
-- Mutta miksi et...?
-- Ei Verner, ei!
Ja hän katsoi jälleen ulos lehtimajan ovesta, painoi päänsä alas ja jatkoi
surumielisesti:
-- En ilkeäisi isääni koskaan enää häpeämättä ajatella, jos...
Hän keskeytti. Kyyneleet uurtivat kosteita vakoja hänen poskilleen. Ne
olivat isoja, kristallinkirkkaita kyyneleitä.
Arnold istui hetkisen mietteissään, kuivasi sitten hänen kyyneleensä ja
sytytti tupakan. Ester ei ollut huomannut tällä kertaa mitään merkillistä
Arnoldin silmissä.
-- Tahdon sinua ymmärtää. Säilytä isäsi muisto kirkkaana. Anna
minulle anteeksi, Ester.

-- Niin mielelläni sinulle anteeksi annan, jos annettavaa on. Hyvä, että
ymmärrät minua, vastasi Ester.
-- Mutta, rakas Ester, me vietämme häämme ensi sunnuntaina, puhui
Arnold.
Hämmästyneenä kääntyi Ester häneen ja tahtomattaan hän kysyi:
-- Senkötähden?
Mutta sitte hän punastui.
-- Muutenkin, vastasi Arnold lyhyesti.
Kumpikin vaikeni. He istuivat nyt hiukan erillään toisistaan.
-- Suostuthan sinä, Ester? kysyi Arnold vihdoin.
-- Mutta Verner, ihmiset nauraisivat meille.
-- Mitä ihmisillä on meidän kanssa tekemistä?
-- Minä olen luvannut olla kotiopettajattarena koulun loppuun.
-- Ja siihen on aikaa kaksi viikkoa.
-- Niin.
-- No kahden viikon perästä sitten?
Ester ei vastannut. Hän katsoi pientä harmaata varpusta, joka ahkerasti
työskenteli lehtimajan edustalla olevassa pensaassa.
-- Etkö sinä siihenkään suostu? kysyi Arnold.
Ester kohotti katseensa ja huomatessaan Vernerin alakuloisen katseen,
hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.
-- Sitten olen kokonaan, ikuisesti sinun.

He olivat vaiti. Kuului vain hengitystä, joka kummankin kaulaa poltti.
-- --
Salissa oli kaikki muuten entisellään, ukko Arnoldin kuvan paikka vain
oli tyhjä. Kaikki ikkunat ja ovet olivat selki selällään ja keväinen
huumaava tuoksu kulki huoneiden läpi. Ohi mennessään se sattui
nenään -- ja ihminen nautti tästä sattumasta, puhalsi ensimmäisen
vienonhellän vaikutuksen äkkiä ulos saadakseen uudelleen ahmaista
ylenmäärin. Ihminen ei tyydy vähään! Mutta ahneus rangaistaan.
Tuoksu tunkeutui liian voimakkaana Arnoldin nenään; se kutitti nenän
seinämiä ja häntä tirskutti.
-- Pardon! hän sanoi käsivarressaan riippuvalle Esterille, joka juuri oli
päässyt salin kynnyksen yli, ja alkoi nenäliinallaan tukehduttaa
seuraavaa kohtausta.
-- Ah, kun täällä on suloinen tuoksu... Mutta mitä? Ester äkkiä huudahti
käsiään yhteen lyöden.
Arnold ei muistanut tällä hetkellä salissa tapahtunutta muutosta, vaan
jäi ihmetellen katsomaan Esteriin.
-- Missä isävainajasi kuva on? kysyi Ester.
Arnold ei heti ollut valmis vastaamaan. Hän mietti hetkisen ja hänen
silmänsä synkistyivät.
-- Ester, olen särkenyt kuvan -- tahallani, hän vihdoin sanoi.
-- Miksi? kysyi Ester ihmeissään.
-- Minulla ei ole yhtä hyviä muistoja isästäni kuin sinulla, siksi olen sen
rikkonut.
-- Etkö hänestä pitänyt?
-- En, ja hänen kuolemansa jälkeen olen häntä ruvennut sadattelemaan.
-- Onko mahdollista, että lapsi voi sadatella vanhempiaan? kysyi Ester

ikäänkuin häntä ei olisi kukaan kuunnellut.
-- On, se on mahdollista. Ja sitten, kun meillä on kylliksi aikaa, kerron
sinulle, miksi häntä halveksun.
Ester katsoi vain tyhjään paikkaan seinällä ja puhui vieläkin kuin
itsekseen:
-- Hän oli kuvassa niin kovin sinun näköisesi, Verner. Varmaan sinäkin
muutut ihan samanlaiseksi, kun tulet vanhemmaksi.
Arnold meni ikkunan eteen ja katsoi ulos lehtikujan läpi ja yli Utuselän.
Hän huokasi.
-- Varmaan minäkin muutun ihan samanlaiseksi, hän itsekseen toisti.
Mutta kun Ester läheni häntä, sanoi hän ääneen:
-- Tästä näkyy kaupungin kirkontorni. Katsopas!
-- Näkyykö; missä? huudahti Ester ja asettui ikkunaan.
-- Tuolla tuon korkeimman kukkulan vasemmalla puolella. Näetkö?
-- Nyt näen, nyt näen, vastasi Ester iloisena.
-- Sitä usein katselen ja ajattelen, että sinä asut ihan sen vieressä, vähän
siitä paikasta oikealle, juuri tuon korkeimman kukkulan kohdalla.
-- Niinkö? Mutta nousen huomenna tuonne torniin katsomaan
Valkamaa ja ajattelemaan sinua, puhui Ester näpertäen sormiensa
välissä Arnoldin nutun nappia ja katsoen häntä suloisesti silmiin.
-- Tee se. Tai nouse mieluummin kävelyretkelläsi tuonne kukkulalle,
sieltä varmasti näet Valkaman kokonaan.
-- Niin, sen minä teen.
Ilta-auringon hiljaa laskeutuessa länttä kohti saattoi Arnold

morsiamensa kaupunkiin. He istuivat kumpikin perässä, Arvi hoiti
konetta.
-- Oh, jospa elämämme tulisi onnelliseksi! puhui Arnold.
-- Epäiletkö sitä, Verner? sanoi Ester havahtuen ajatuksistaan.
-- Välistä, kun tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä, vastasi Arnold.
-- Älä ole niin paljon yksin. Voithan käydä kaupungissa vaikkapa joka
päivä.
-- Eipä se siitä parane, enemmän pahenee vain.
-- Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Ja kuitenkin valitat
yksinäisyyttä.
-- Sinä et sitä ymmärrä.
Kun Ester ei virkkanut mitään, jatkoi Arnold entistään hiljemmin:
-- Minä en ole normaali.
Ester katsoi vain kysyvästi Arnoldiin osaamatta puhua mitään. Arnold
veti hänet lähemmäksi itseään.
-- Tahdon olla sinulle avomielinen, tahdon puhua, tunnustaa sinulle
kaikki. Sinun tulee olla minulle hellä, sinun pitää ymmärtää minua
oikein, sinä et saa minuun koskaan suuttua, pitkästyä. Ester, sinä et saa
sitä tehdä, ethän...
Ester heltyi. Hän olisi tahtonut ymmärtää Verneriä, mutta hän ei
ymmärtänyt. Otaksumiset liikkuivat sinne tänne hänen sielussaan.
Mutta hän hylkäsi ne kaikki. Eihän niistä mikään voinut olla
mahdollinen. Yhden hän ymmärsi, ja sen tunteen valtaamana hän kietoi
kätensä Vernerin kaulaan.
-- Minä rakastan sinua, hän kuiskasi.

He olivat saapuneet perille. Hyvästellessä sanoi Arnold Esterille
epävarmana kuin neuvoa