Valkaman perhe | Page 3

sytytti paperossin ja alkoi keskustelun.
-- Ester, anna anteeksi, mutta sinä olit niin sanomattoman kaunis.
Annathan anteeksi?
-- Mielelläni!
Ja hänen silmänsä säkenöivät ilosta.
-- Mutta todellakin, lähde nyt Valkamaan. Saatan sinut huomenna
takaisin, sanoi Verner.
-- Hyvä Verner, ei se nyt sovi, minulla on täällä vielä tänään työtä. Ja
onhan sitten aikaa olla yhdessä. Tulen pyhäksi, jos aamulla haet ja
illalla tuot takaisin.
-- Tietysti. Mutta pidä myöskin sanasi.
-- Pidän!
Auringon lähetessä taivaanrantaa heitti Verner hyvästit, astui purteensa
ja ohjasi kotia kohti. Hän istui miettivänä peräsimessä, puisteli välistä
päätänsä ja hymähteli itsekseen epäselviä sanoja. Asra oli jo kulkenut

useita virstoja.
Ilta-auringon viimeiset säteet punasivat kaupungin talojen ikkunoita,
kun Arnold katsahti taaksensa. Samassa hän käänsi peräsimen koko
saranaan, ja Asra teki kauniin kaaren kääntäen keulansa takaisin
kaupunkia kohti.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Asra jälleen nähtiin Valkamaa
kohti vilistävän.
Mutta pienessä kammiossaan pormestarin talossa valvoi Ester yön
ollessa puolessa. Hän istui mukavassa nojatuolissaan nojaten
kyynäspäillä pöytää vasten, leuka käsien välissä. Valkoisten sormien
lomista näkyi poskien punertava silkinhieno hipiä.
Elämä vilisti nopeasti hänen sielunsa silmissä.
Kansakoulunopettaja oli isä ollut, uuttera työmies, naapurien lemmikki
ja Esterin hellä huoltaja. Lapsuudessa oli meri aina näytellyt lakkapäitä
laineitaan kotirannassa; alastomille kallioille olivat taajat lintuparvet
laskeutuneet tuulten ja myrskyjen suojaan. Kodin ikkunasta oli ihan
selvään nähnyt, miten ne siellä vaahtojen keskellä tepastelivat, milloin
lentoon lehahtivat, taas laskeutuakseen.
Mutta poissa oli entinen koti. Äiti oli jo kauvan haudan hiljaisuudessa
levännyt, isä sinne vuosi sitten siirtynyt.
Entinen koulutalo, meri ja alastomat kalliot olivat vain jäljellä tuolla
hyvin kaukana, kaukana...
Ikäänkuin lastu veistäessä puun kupeesta singahtaa oli Esterkin
vierotettu isästään turvattomana maailman kolkkia kiertämään. Miten
toisenlaista oli kaikki täällä sisämaassa. Eivät laineet loiskineet rantoja
vastaan samalla voimalla, eivät linnut tepastelleet yhtä ketterästi täällä
kuin siellä...
Mutta hän oli suudellut täällä vierasta miestä. Siellä ei.

Ester katsoi kuvaan ja hymähti.
Rakkaus, miten voimakas, miten omituinen on rakkaus. Hän säpsähti.
Näytti kuin kiiluvat silmät olisivat häntä tähystelleet... Ei se ollut
mitään. Kuva oli pöydällä jalustassaan. Vernerin silmät katselivat
häneen niin tyynesti ja lepyttävästi.
Verner oli kaunis mies, hän oli naisten ihailema suosikki. Kaikissa
huveissa, kaikissa juhlatilaisuuksissa naiset häntä hempeydellään
kokivat lumota, nauroivat, laskivat leikkiä ja kilvan suositella pyysivät.
Verner oli hyvä mies...
Ja Ester avasi laatikon. Siinä Vernerin antamat kultaketjut, kello,
sormus, rannerengas, solki... Hän oli rikas.
-- Olen iloinen, että voin sinut huolettomana elättää; tämä on kaikki
sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut näytellessään
Valkaman kartanon rikkauksia.
Ester rakasti Verneriä. Ei hän sitä oikein itsekään ymmärtänyt, mistä
syystä. Pääasiahan oli, että rakasti, että osasi antaa vastarakkautta. Hän
oikein ikävöi nyt Verneriä; hänen olisi pitänyt saada kuiskata nyt juuri
Vernerin korvaan: rakastan sinua niin äärettömästi. Mutta hän kirjoittaa
sen heti, vie kirjeen postiin, Verner saa sen huomenna.
Ja niin Ester tekikin. Hän suuteli vielä kirjekuorta ennenkuin pani sen
talon seinällä riippuvaan postilaatikkoon.
Sitten hän riisuutui, katsoi kerran peiliin, sammutti tulen ja heittäytyi
sänkyyn. Hän nukkui pian, mutta heräsi kohta kiljahtaen. Hänen
editseen oli unissa kulkenut kaksi kiiluvaa silmää. Mutta kun hän oli
kynttilän sytyttänyt, tuli rauhallinen uni.

3.
-- Oooo! Siinäpä sulhasmieskin tulee, rähähtivät kaikki herrat kun
yhdestä suusta nähdessään Arnoldin astuvan kaupungin hotellin

valaistuun kahvilahuoneeseen.
Arnold oli mielitty seurakumppali herroille, varsinkin köyhemmille,
sillä hän oli aulis tarjooja. Kaikki muuten hänestä pitivät avomielisenä,
auliina ja vilpittömänä toverina. Herrat nousivat, tervehtivät ja
varustivat Arnoldille paikan pöydän päähän.
-- Kerroppa kuulumisia, puhui pormestari.
-- Olin äsken morsiameni luona. Siellä kului aika sangen hupaisesti,
vastasi Arnold.
-- Arvaahan tuon! Sittepä oletkin täyttänyt velvollisuutesi kuin kunnon
mies ainakin. Sopii istua hyvällä omallatunnolla, sanoi pormestari.
-- Sen omantunnon kanssa on vähän niin ja näin, virkkoi Arnold. Mutta
kun on kerran tullut, niin täytynee, täytynee, hän jatkoi näyttäytyen
huolettomalta.
Mutta hän tilasi kahvia ja konjakkia koko joukolle. Ja sitä maisteltua
haihtui katumus, ja iloinen nauru ja leikkisät puheet täyttivät savuisen
huoneen.
-- Arnold, sanoi eräs nuorehko hienopiirteinen mies häntä olalle lyöden,
etkö ole huomannut, että hotelliin on tullut uusi tarjoilijatar. Vai etkö
heistä enää välitä? Odotapas, kun kutsun hänet -- hän on kaunis tyttö.
Ja ennenkuin Arnold oli ehtinyt tajuta asiaa, saapui tarjoilijatar. Hän oli
pitkän solakka, vaaleaverinen nainen, jonka kasvonpiirteet eivät olleet
vastenmieliset.
-- Neiti Irma, jos saan luvan esittää.
Arnold kohotti lasinsa, joi ja istuutui. Irmalle tarjottiin myöskin lasi --
hän jäi herrojen seuraan nauramaan ja ilkamoimaan. Arnold tuli ensin
totiseksi, mutta sitten hänen katseensa alkoi viipyä Irmassa.
Irma istui erään maisterin sylissä. Kauvan tuijotti Arnold Irmaan,
tempasi hänet vihdoin luokseen ja suuteli häntä.

-- Noin minä naisen otan, hän virkkoi ja asetti Irman polvilleen.
Irma katseli ensin kummastuneena, mutta pian hän alkoi viihtyä
komean tummasilmäisen valloittajansa huostassa. Toiset kohottivat
lasinsa, ja niin juotiin "pulskan parin" kunniaksi.
Arnold kaivoi taskustansa jotakin ja pisti Irman käteen. Käsi oli
lämmin ja se puristi hellästi saamaansa esinettä. Kun Irma pöydän alla
tarkasteli salavihkaa lahjaansa, näki hän pikku rasiassa kultaisen soljen.
Kiitokseksi tarttui hänen kätensä Arnoldin käteen.
Ja