Valikoima runoelmia | Page 4

iältään
Ja
taistellen intoisasti,
Ei nähnyt vaikeaks mitäkään.
-- Ois pantu hän
paarille lepäämään
Vain Ranskan tricolor peitteenään,
Jota Suomen
kyynelet kasti.
Luon' Olavinlinnan raunioin,
Mihin saavuimme juhlailullen,
Tulin
poikana tuttavaks sullen.
Kun elon tiellä ja kohtaloin
Taas kättä
nuorina löimme noin,
Ilot, tuskat kanssasi jakaa voin,
-- Jos ei

riidelty, niiksi tullen! --
Yli paperikoppain ja laatikkoin
Pyhän
Yrjänän lailla taistella koin,
Lohikäärmeelle rintani alttiiks soin,

Kritiikille kammotullen.
Mut runomailmaani aukenevaan
Teit
tyynet tarkastusretkes vaan,
Ja sa niin olit rakkahin mullen.
Sa vanha veikko, sa taidollas
Mun johdit tolalle mäistä,
Kävit
uljaasti kiinni, suistaissas
Runohenkeä itsepäistä!
Oi, kiitos vieläkin
hautahas
Sun ystäväsiteistäs näistä!
Ma kevään muistan niin nuorekkaan,
Ja siinä nään ylioppilaan,
Mi
ensi seppelet voitti.
Jo kauniina päivänä painetaan,
Eräs kiistakirja,
mi leimullaan
Omatekoiset areopaagit maan
Vain sellaisiks näyttää
koitti.
Miesmuistiin moista ei kuultukaan,
Ett' ylioppilas, poika
vaan,
Noin uljaasti ampuisi jousellaan,
Niin ylös ja päätä pahkaan:

Professorit, jotka turhuuttaan
Oli tuuleen kääntänyt kaapujaan,

Nyt puhkui hartaina, harmissaan,
Kun saivat poltetta nahkaan.
Kun eessä viel' oli tutkinnot,
Hän edut unhotti, suosiot
Ja koukoja
oppineita,
Ja taisteli puolesta totuuden,
Ett' oikein jäit ihan
ihmeesen;
-- Hän katsoi mailmahan hymyillen,
Ei koskaan
kursaillut keitä!
Vaikk' urhotyön teki nuorena tän,
Pian olkahan lyönti jo suotiin,
Ja
jo paikan sai sekä palkan hän,
Ja -- areopaagiin tuotiin.
Ne on
miehen haihtuvat piirteet vain,
Mi valiojoukkohon tutkijain

Tienraivaajaksi kuin luotiin.
Vain eespäin aina hän täytti,
Jos julkisuudessa uljaana näin
Tai
nuorisopiireissä kylmin päin

Hän kellonlyöntiä näytti.
Oli intoa
siinä, hehkua vaan,
Ja voima ja kiihko kuin taika,
Mi kiistoissa
päivän ei uupunutkaan,
Mi tuhlas ympäri aatteitaan,
Min ain oli
kiireinen aika.
Ja jos sellaisna meille hän rakkaaks jäi,
Vähin
sortovaltijan elkeissäi,
Myös niskasta meitä hän käytti,
-- Toki
hienosti, kohteliaasti vain --
Mut sittemmin muita selvemmin ain


Hän asians' oikeaks näytti.
Eturinnan miehiä syntyjään,
Hän kylläkin ennen yötään
Ois
varmaan voittanut paikan tään,
Mut sortui hehkuunsa kiihkeään,
Mi
toimeen vei hänet myötään.
Noin aattelematta itseään
Hän kaatui
keskellä työtään
Ja kesken hankkeita noita,
Kun siinä ponnisti,
syöstessään
Alas vääriä jumaloita.
Niin, -- uljasna, lämminnä vielä hän on,
Kun muistelen muistoja noita,

Niin valmis harmiin, ja harmiton,
Sama ystävä tyynessä saariston,

Tai käyden kaupungin kiihkohon.
Ei, -- häntä ei unhotus voita!

Hänen hautaansa kantaa tahtoisin
Nyt outoja kiehkuroita,
Mihin
nuoruusaikojen muistelmin
Ma kietoisin kukkastuoksuihin
Kuun
kultia, hopeoita
Ja uljaita unelmoita,
Joit' uinut, kun eessäs ihanin

On kevääs ja onnes ja toiveeskin.
Liet ankara, tuomita koita!
Ma tuomitsen kaihojen kyynelin.
IV.
Syksyllä kotiin.
Syksyllä kotiin, syksyllä yössä,
Syksyllä vetten mustassa vyössä.

Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta,
Purttani ohjin, mut uinuen unta,

Josta en herää vaaroissa tien.
Vaahti se kannelta syöksyvi ruumaan,

Enkä mä herää, tuskinpa tuumaan
Retkeä vastoin tuulta ja lunta,

Kotiin ma kuljen, mut uinuen unta.
Aallokko, lausu: -- kuollutko
lien?
Uskoton, uhmiva aalto, mi viet mun,
Vielä kuin muinoin ystävä liet
mun;
Vielä sä viskot, nostat ja heität mun,
Ilkkuen kanssani,
ennenkun peität mun:
Vie minut maihin! -- Kuolla en vois!

Katumusretki on tehtävä vielä,
Kerjäten seistävä tuttujen tiellä,

Jotka, kuin aallot, mun nostavat, heittävät,
Ilkkuen kanssani, kunnes
mun peittävät
Siunatun unholan mereen pois!

Viuhuvat viimat vihmoen kulkee,
Sankeat aavat silmältä sulkee,

Haahkan ma vain näen pyrkivän pakoon
Juurehen männyn,
kallionrakoon,
Missä on untuvasuojansa tuo.
Katumusretkeä, tuulta
ja lunta
Siinä en muista, miss' uinun ma unta,
Untani puusta, min
juurakon rakoon
Pesäänsä haahka pääsevi pakoon
Neulasten alle ja
puolison luo.
Niin vait on ympärilläin.
Kesä multa on mennyt umpeen,
Ja kylvöni korjattu on:
Niin vait on
ympärilläin,
Niin vait, kuin jos kaiku lumpeen
Jäis kylkehen
kallion.
Jo helkkyvän lauluni siipi
On poikki, ja mykkä oon.
Niin vait on
ympärilläin,
Niin vait, kuni missä hiipi
Yön enkeli kammioon.
Jo hilpeät naurut haihtuu,
Jäin seurasta ystävien.
Niin vait on
ympärilläin,
Niin vait, että korviini aihtuu
Mun hillityt henkäyksen'.
Ja jo aatokset luokseni palaa: --
Vain noitahan kuulla voin!
Niin
vait on ympärilläin,
Niin vait, kuin jos kuolo salaa
Ois ovessa
tyhjän ko'in.
Ne saapuvat kaikki sisään
Taas lapsuuden-aioiltain.
Niin vait on
ympärilläin,
Niin vait, että äitiä, isää
Ma huudan jo tuskissain.
Mut heiltähän päättyi päivät,
Ja aatosten saapuvan nään.
Niin vait
on ympärilläin,
Niin vait, että voitolle jäivät,
Ja alas ma painan
pään.
Vaikk' kammoni ensin kiihtyy,
On ainoat rakkaani nää.
Niin vait on
ympärilläin,
Niin vait, että täällä ne viihtyy
Ja yöksi mun seuraani
jää.
Kera noiden ma riemuitsen silloin,
Ja itken ja hymyyn niin.

Niin
vait on ympärilläin,
Niin vait, kuni missä on milloin
Elo hiipunut

sammuksiin.
Toivon ja -- vuotan.
Ma toivon ilmaa siiville soiton,
Kun se hyödyn harmaassa laahaa
vaan,
Ma toivon laululle kaiun loiton
Ja voimaa, mi järjestä vieden
voiton,
Saa rinnat innosta hehkumaan;
Ma toivon mieliä tajuumaan,

Ett' ilon lapsi ja aamukoiton
Maan mullassa syystäkin tallataan.
Ma vuotan kiertoa lakien noiden
Ja harmaata huomista yli maan,

Ma vuotan kiukkua huutajoiden:
"Maan vaaroista laulusi soikoon
soiden!"
Ma vuotan kylmiä rientoja vaan
Ja päitä, min järki ei
tajuukaan,
Ett' elinehtona lauleloiden
On sinitaivas ja päivä vaan.
Loilu.
Sua sääli on mun,
Mua sääli on sun,
Voi, tuskia mailman turjotun!

Olet lempi mun,
Olen lempi sun,
Mut onnemme näkyy murjotun.
Olo haikea vain,
Elo vaikea vain,
Käy tukkanuotat ja luuta ain.

Päät kuumat vain
Tuo tuumat vain:
Siis, Herra, et suokaan muuta
lain!
Jos mulla on aatos, mi viipyä vois.
Jos mulla on aatos, mi viipyä vois,
Kun vihdoin jo saapuvi ilta,

Mua viime tietäni kantais se pois
Yli sointujen, joissa kaikuja ois

Suvimetsistä, lainehilta.
Ma sointujen sillalla leijuisin pois,
Vain viipyin, ja uinuvan lailla,

Suvi väikkyis, ja metsät ja lainehet sois,
Ja minuun ne katseen
lempivän lois,
Jota lähtevä muuten on vailla.
Varjojen saari.
Kun ilta on armas ja suurena kuu,
Ja tyyni jo laskevi veille,
Sinut

purteeni saan, ja se ajautuu
Päin saarta, mi viittovi meille.
Se meitä
jo vuottavi viitoineen,
Min varjoissa oikut ilkkuu,
Mut rastas
laulavi siimekseen,
Ja varjoista tähdet vilkkuu.
Mut sentään, jos varjoja kammoksuin
Et kuule helkettä rastaan,

Niin airoin ma lepään ja viihtävin suin
Sua painan ma rintaani
vastaan.
Ei vuottava saaremme kauhuja tuo,
Sa vain sitä säikyt