Valikoima runoelmia | Page 3

ei enää näy.
Sanotaan, jos kuoleva kohtaa
Yliluonnollisen näin,
Tiet vaaroihin
häntä johtaa,
Vaikk' kääntyisi kuinka päin.
Mut vaara on oma rinta,
Hän ei sitä välttää voi,
Kuvasarjaa
vaarallisinta,
Min mielikuvitus loi.
1.
Soi laulelo lounahan mailta,
Kuin Lorelei lauleleis,
Miten alppien
poian lemmen
Tuo ilmihin Edelweiss.
Ikiseuduilta jäätikkökenttäin
Hän henkensä kaupalla toi
Tuon
kukan, min neidolle alppein
Hän sykkivin rinnoin soi.
Vain Edelweiss ilmaista saattaa
Hänen hehkeintä toivettaan:
On
alppi-ilmojen puhtaus
Sill' untuvanupussaan.

Se hankien keskellä taimii
Runo lemmen, kukkien niin,

Sydänjuuriss' on suosion toivo,
Joka lehdessä tunnustus siin.
Ma kukkasen tuon, ma myöskin,
Vilurinteiltä elämän tään,
Se
jäisestä hangesta puhkes
Kevätlämmön kerkeämään.
Sen henkeni kaupalla sieltä
Ma kallion huipulta hain,
Vaikk'
kuilujen jäät koki hyytää
Mun uljasta intoain.
Ota vastaan, aatosten impi,
Tää lempeni kukka niin:
Sydänjuuriss'
on suosion toivo,
Joka lehdessä tunnustus siin.
2.
Koen sorjasti kietoa yhteen
Havun tuoksua siintoon veen;
Luon
helkkyvät rytmiaallot,
Min harjoiks riimejä teen.
Ja kaikki helkkyvät aallot
Sun sulkevat keskelleen,
Sua liekutellen
ne tuutii
Havun tuoksussa, siinnossa veen.
3.
Jos säteen mä tavottaisin
Kesäpilvien ruskosta vaan,
Jos ainoan
noista ma saisin,
Joit' tuhlas se turhempaan.
Sen niitehen kiintäisin hienoon
Värikimmelten hehkeäin
Jo sadun,
mi haastais vienoon,
Sua kaikesta lepyttäin.
Ja syämessäs viivähdellä
Sen antaisit empien,
Niin ihmeen viehkeä,
hellä
Ois tenhosa satu sen.
Mut rintaas väikettä varmaan
Se riemujen mailta lois,
Läpi arkion
usvan harmaan
Tosiluontees se ilmi tois.
Niin hymyisit silmät veessä
Ja virkkisit uinunees
Tätä samaa, min
viehäkkeessä
Mun on mieleni herkkä ja sees.

4.
Täss' istun ma yössä myöhään,
Ja mieleni aprikoi:
Sa, vaiko äitini
mulle
Elon todellisuuden toi.
Ja viehkeimmät lapsenhaaveet
Käy hiipien vuotees luo;
Suo niiden
viipyä siinä,
Älä pelkää, ei häiritse nuo!
Vain kuvailla unees ne tahtois
Mun piirteeni näkyviin
Ja kuunnella
hengittämättä,
Joko sydämes säpsähti niin.
5.
Etköpä sulkea halaa
Silmiäs kiinni ja salaa
Päätäsi painais jällen

Hellästi rinnalle tällen?
Eiköpä tahtois rintas
Ilmaista hienoisintas,
-- Mitä on kalleinta sulle!
--
Sielulle uskotulle?
Etköpä sois sa arkain
Tunteiden käyvän varkain
Siltaa, min
rakennamme
Herkillä huulillamme?
Etkö niin anteeks soisi
Hälle, mi itkeä voisi
Jokaista vikaa, min
multa
Pois olet suudellut, kulta!
6.
Hetki hetkeltä
Vaikenee rukous tää,
Vaieten, kauniimmaks jää

Retki retkeltä.
Päivä päivältä
Hiljemmin huokaus sois,
Tuskista haipuu pois

Häivä häivältä.
Koitto koitolta
Syäntä', mi antoi vain,
Tulkitsee lauluissain
Soitto
soitolta.
7.

Saa siivet, sa sorja,
Laps väikkyvä sieluni sie,
Et ainehen orja
Ja
onnen armoilla lie.
Saa siivet ja kiidä
Kesän loistohon, tuoksuhun vaan,
Pois haipuen
liidä,
Ei sävel jää multahan maan!
Pois liidä sä sinne,
Niin tomuun et tallatuks jää,
Sini-ilmoille,
minne
Et tuskani kaihoja nää!
8.
Välin haipuvat, vienot äänet
Satumailmasta lapsuuden
Ne unhosta
kaiun ilmi
Toi uinujan syämehen.
Taas siinsivät aavat silloin,
Taas laineista luodot nous,
Jo kummasti
kaihon usvat
Yli saarten ja selkäin sous.
Mut kaiku jo kasvaa hymniks,
Mi kiirivi helkähtäin
Pois, pois yli
lahtien väikkeen,
Pois, pois sinimetsihin päin.
Satumailma, sa totta lienet!
On elpynyt entisyys!
-- Vait, vait, mitä
tunnet ja tiennet,
Miks kaikkeen hengität hyys!
9.
Miten lempemme on käyvä vielä,
Kuinka kylmenee se talvitiellä,

Untuu höyliin kohteluun ja paatuu,
Viimein itsearvosteluun naatuu, --

Mitäs noille ajatustakaan!
Eikö enää hurmaa hetken voita,

Supistuiko piiri taivahalta,
Kun ei löydä kahden nuoren rinta
Elon
helmeä, sen ihaninta,
Eikä väijykkeille hymyy vaan!
10.
Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait
Niin vienohon uinailuun,
Myös
herättää jo sen, ystävä, kait
Sais suutelo armaan suun.

Sulo lapsi se vain on, pienoinen,
Mi puhtaana nukkui vait,
Kun
päivän riehu uuvutti sen,
Ja sen, ystävä, uneen sait.
11.
En mä usko sanaa, silmää,
Tervehdystä ynsää, kylmää,
Enkä
oikkuun tyhjentyvän
Immensyämen hellän, syvän.
Sanaa murhaavaa en varmaan
Usko sydänkerkiks armaan!
Uskon,
ettei todentakaa
Tarkoitukses ollut vakaa.
12.
En tarttua sinuun voinut
Käsin rohkein rakastajan,
En tohtinut
vertas syttää
Tulen kiihkeän valtahan.
Olit kalliimpi verrattomasti
Kuin juhlien tenhotar vain,
Niin kaiketi
kalliimpi muita,
Joit' yhdytin matkallain.
Olit vestaalin kylmänä itse, --
Ei sanaa, et katsonut päin!
-- Sanat,
katseet ja voittoja muita
Sait multa, missä sun näin.
Niin toinen se tulee tuosta,
Reaalisempi kuin mä,
Hänen
silmissänsä ei sulla
Ole vestaalin pyhyyttä.
Hän ei sua olennoks tiedä,
Jota saisi syleillä kai
Vain kaunein
laulajan aatos,
Min kärsimys kiiraaks sai.
Et itsekään sitä tiedä,
Ja muuten et pyrkivän näy
Vain henkeväks
ihanteeksi,
Mihin kenkään kourin ei käy.
Niin ristityin käsin seison,
Luon silmäni maahan vain,
Kun
templihin kolm'jalka sortuu
Tulen vestalta sammuttain.
13.

Älä luule mun tuhanten lailla
Sua kahlehtivan, -- oi, ei,
Koen aukoa
mailmoja sulle,
Mihin aattehes tuskin vei.
Niin helposti katkonen kahleen,
Mi pikkumaiseks sun lois:
Punan
tahmean maireelta riistän,
Revin turhuuden naamarin pois.
Sa ilmaa henkiä saisit,
Siniseestettä hurmaavaa,
Mi raitista
nuoruutta antaa,
Elinintoa riemuisaa.
Niin silmäs tarkistuneina
Isot tutkis ja pienetkin,
Ja ma itse jo
mitätönnä
Sun eessäsi seisoisin.
14.
En suontani kaupaks saata
Elon, aatosten, tunnelmain,
Ett' armosta
sais ne maata
Ajanvietteenä naisten vain.
Ma tahdon lauluni soivaks
Suloääninä sydämiin,
Miss' sävel on
huolten hoivaks
Ja missä se helkkyy niin.
En tielle lempeä heitä
Kesäunteni häipyväin,
En songerra säveleitä,

Sua kiitellen nöyrin päin.
15.
Mua likell' olit vainen,
Kuin onni pettyvää,
Kuin tyhjyys, missä
maine,
Kuin sauva kerjääjää.
Mua likell' olit aivan,
Kuin kukkaa rusko yön,
Kuin kantajata
vaivan
On taakka olkavyön.
Sa minuun liityit luokse,
Kuin lempeen tunnustus --
Sa, kevään
riemu, tuokse,
Sen mennyt toivomus.
16.

Kun ilta jo kaukometsät
Ja lahdelmat purppuroi,
Ja tunnelman
ihmeen hienon
Se hämärin piirtein loi,
Niin nauttivi herkkä mieles
Sopusointua näytelmäin;
Kaikk' ihmeen
ehjästi tunnet
Tosi-innoin ja haavepäin.
Saa hehkua lausees silloin,
Soi sointuina vastineet,
Ja arki-ihmiset
luonas
Niin ihanteellisiks teet.
Mut kaikkea kaihoin peittää
Kuin empimys sanomatoin:
Sä
melkeinpä pelkäät näyttää,
Miten helposti petyit noin.
17.
Verkkaan kuin hohde illalla haipuu
Taa vesitaipalen välkkyvän vyön,

Hiljaa kuin tuuli aaltohon untuu,
Loitolla, siinnossa tummuvan yön,

Myöhään kuin kaiku, saaristoneidon
Laulujen laattua, loppuhun soi,

Unhotan lemmen, mi hohdetta eloon,
Raitista tuulta ja lauluja toi.
III.
Hjalmar Neiglick.
† 18 3/XI 89.
Hänet eilispäivästä vielä nään,
Miten seisoi hän rohkeasti,
Niin
valmisna mailmaa järjestämään,
Pirun hännän ja gordisen solmun
pään,
Hän katkaisi reippahasti!
Hän uljaana, päähän asti
Ois
murtanut tien läpi hehkun ja jään.
Vain kolmekymmentä