Valikoima runoelmia | Page 5

vielä,

Siell' onni hiljaisin silmuja luo,
Ja kotimme meillä on siellä.
Mitä mailma ja kitsas jumala sen
Vei orvoilta rakkahilta,
Sen
saamme suomana siimesten,
Miss' arkana viipyy ilta.
Sydän jaloin
ja kainoisin onni jää
Pois räikeistä riemuista arkaan: --
Vain
rahvaan ne turuille kiidättää
Ja purppuran, laakerin varkaan!
Mitä pelkäät, laps, -- tule maihin näin!
Ne on tuttuja, varjojen häivät,

Ja ne nyökkivät meille suopein päin,
Kun mailman aavikot jäivät.

On tyyni, jo yökin jo unelmoi,
On varjoissa äänetön tenho,
Kun
keväällä värjyvät murheemme toi
Jo varjojen saareen venho.
Halu meillä on varjojen saarehen,
Se meidän yhtyä antaa
Maill'
unhon tähtien tuikkesen,
Ja henkäyksemme se kantaa
Yön
tuoksuhun, kukkien kasteesen,
Kunis haivumme tyhjiin sen rantaan.

Tääll', lapsi, kun kuolemme hymyillen,
Ei peitytä aavikon santaan.
"Laureatus-erakko."
Kun käyt suurta erämaata
Kuudanyössä, aavaa santaa,
Harhaan näät,
-- ei katsees saata
Viivain, varjoin paikkaa taata
Etäisyyksiss' ilman
rantaa.
Mikä totta? Harha missä?
Et nää mitään, mikä antaa
Mittaa äärettömän suureen,
Pientä pitäis
nähtävissä.
Vaeltajan jalkain juureen

Häipyy silmä tyhjyyksissä.

Yhtyy likeiset ja loitot!
Suuri, pien' on rajaa vailla!
Loistaa sirppi
likimailla
Keltakuun, ja tähtisoitot
Tultaan luo kuin sainiosta

Sylen päässä erakosta, --
Kun taas ensi hiekkaharjat
Haipuu
siintämättömihin,
Kuin jos noista pitkät sarjat
Paiskattu ois
avarihin.
Tiedä, ettei käyttää koita
Käypää kaavaa mittanansa
Erakko siin'
istuissansa,
Arvostellen näitä, noita,
Hän, mi siellä unhollansa

Maksaa runorikostansa,
Maksaa unelmistaan, joita
Kutoi omaan
mailmahansa,
Hän, mi, vaikk' on ruhtinaita,
Istuu korpilinnassansa,
--
Palvellen, vaikk' ilkkuu kansa,
Oman uskon jumaloita!
Syvään sielun' sisimpään --
Syvään sielun' sisimpään
Kuin sulo kaiut kilkkuu.
Tahdon päästä
tietämään,
Miks kaiku taas mua ilkkuu.
Nyyhkinää ja riehuntaa!
Soi huiluin helkkeet hienot!
Aatostani
tuudittaa
Pois madrigaalit pienot.
Mistähän tää mailma lie,
Nää suukot, hurmaannukset?
Toiskohan
tää iltatie
Viel' aamusarastukset?
Satakieli rinnassain
Siis mykkä viel' ei liene?
Eihän lemmenvaivaa
vain
Tää lemmenkaipuu tienne?
Sonetteja Dianalle.
1.
Mik' olet mulle?
Mik' olet mulle? Kohtaloni ään',
Mi herätit mun, kuolleen, eloon
uuteen
Ja runon ikinuoreen tehtävään.
Sa annin soit, kun näännyin
toivottuuteen:

Sun uljaan sielus rikkaan tulvan tään!
Kuin uhmall', luottain henkes
jumaluuteen,
Sa teit mun joustavaks, löit tarmoon suuteen,
Sait
herjain koskemattomaks tän pään.
Mit' olet mulle? Uusi ylpeytein,
Mi nostatti mun rohkeuteen ja
voimaan,
Kun irvieloon taas vie askelein!
Sa into oot, mi sanani saa soimaan
Ja kostoon käskee mun, ei tikarein,

Vaan synkkäin pilvein kesken salamoimaan!
2.
Tein, mauri, työni -- mauri, mennä saan...
Jos multa halaat runoutta vain,
Niin ota tuntein, jotka hehkuin palaa,

Tää runsas vuo, jot' etees tahdon valaa,
Mut kuule murhe
riemuhuudossaan!
Kuin ruhtinas ma tuhlaan, en mä halaa
Taa kylmän ironiian peittää
lain
Tän uljaan innon helmisuihkettain,
Jot' usein vielä ehkä muistat
salaa.
Viis siitä, jos niin, palkan suotuasi,
Tein, mauri, työni -- mauri,
mennä saan!
Oi, näinhän kirkkaan hohteen katseessasi,
Ja noin voi hohtaa jalohelmi vaan. --
Vait käärin vaipan itämaiseen
tapaan
Ja ylpein päin taas etsin korven vapaan.
3.
Kevätsade.
Mä tiedän, hymyyt kyyneleitä näitä,
Joit' itken nyt, kun onni
kirkastuu,
Mut katsos, sydän ei luo silmunpäitä,
Jos sateeton on
sillä toukokuu.

Maan kuivan vaatimus on jokin muu,
Kuin päivänpaiste pitkin
poutasäitä.
Ens sade on kuin hurmos kesken häitä..!
Ja sateen
jälkeen ihme tapahtuu,
Tuo suuri ihme, jolloin sydän havaa
Ja hennot sirkkalehdet loast' avaa,

Mut Puck käy kujetöiden tekohon,
Kun kaipuu vihdoin lakkaa kaipaamasta,
Kun pyhä salaisuus, tuo
alaston,
Ei pirun juonta oo vaan -- Jumalasta!
Lauluni.
Lie lauluni liian aistillinen
Ja uhkuva -- mehunsa mukaan!
Tulis
herätyshuutona kaikua sen
Ja laulaa uljuutta rukkaan.
Sepä lapsi on maiden lounaisten,
Miss' Ithakan myrtti käy kukkaan;

-- Jää Pohjolan karhuntaljallen
Mun hehkuva viinini hukkaan.
Mut jos uhkuviks saan poven aallot nuo,
Lumivalkoiset, joissa on
hallat,
Niin niihin se myrtinsiemenen tuo.
Ja jo lähteiden hyiset callat
Taas hukkahan menneet tuoksunsa luo.

Ja on vallalla lempeät vallat.
Kiitos, kun toit hienot --
Kiitos, kun toit hienot
Kauniit unelmat,
Kiitos, mitä pienot

Kirjees huokuivat!
Kiitos säveleistä,
Joita lempes loi,
Kiitos, jos nyt meistä

Helkähtäin ne soi!
Kiitos hurmioista
Elon viehkeän,
Kiitos aamukoista
Uuden
aamun tän!
Dolce far niente.

Ma päiväni uinun ja unnun,
Ma juhlia arkeeni tuon
Ja unteni
tunnusta hunnun
Ma elolle viehkeeksi luon.
Ma lemmin taas, ja ma mietin,
Ma muistan ja nautin, ja nään,
Ett'
tuossa ma riemuja vietin,
Mitä ainoita löytyikään.
Pyhä valhe.
On valheesi kaunis ja hienoinen niin,
Se on helmi, mi porsaille
heitettiin,
On valheesi värjyvä sykähdys,
On valheesi vienoisin
nyyhkytys,
On valheesi sydämes hiljaisin Oi,
Se on valhe, mi
autuutta antaa voi,
On valheesi kaunihin totuutes,
-- Pyhä siunaus
pyhälle valheelles!
Merimiessääntö.
Mies, joka myötäistä viilletät vait,
Väistyen tyrskyä tuimaa,

Voittoas hymyin, min lastista sait,
Riemuiten kulkuas huimaa!
Sun olen kohdannut aalloillain,
Kun pyrin vastasäihin;
Milloin mun
huomasit, tietä mä sain,
Jos kävi mielestäs päihin.
Hyökysi sun kävi pärskyen pois,
Kanttani huuhtoen uhkaks;
Jollen
äkkiä kääntänyt ois,
Ruhjosit purteni ruhkaks.
Hyökysi sun tuli ilkkuen noin,
Sylkyä silmiini suistain,
Siinä kun
ruorissa aprikoin,
Merimiessääntöä muistain:
"Kellä on myötäinen, väistäkään
Häntä, mi luovissa lie nyt!"
--
Laulajan purtta ei ikänään
Myötävä Pindolle vienyt.
Kiitos!
Kiitos, kun lemmit
Puhtaalla miellä,
Vaikka jo toivo
Raukesi
tiellä,
Että se kiintyisi
Kihloilla vielä!

Tuntosi vaatis
Astuvas toisin,
Toisin kuin lemmestäs
Huomannut
oisin,
Tai mihin kohtalos
Johtaa ma voisin. --
Tuttu on mulle
Tuo äänetön kaipuu,
Huokaus karvas,
Mi itkuhun
haipuu,
Sydän kun tietää,
Ett' unhoon se vaipuu.
Vaikkapa onni
Vienyt ei meitä
Riemuiten käymään
Nuoruuden
teitä,
Niin älä murhein sa
Päätäsi peitä!
Lupaa se! -- tiesithän
Sieluuni haastaa,
Jotta voin hunnun

Lemmestä raastaa,
Laulaa sen pyhyyttä, --
Ilkkuin sen saastaa!
Kiitos, -- ma tunsin
Mielesi alaa,
Aavistin kyyneles,
Itketyt salaa,

Haavaas kun koitti he
Myrkkyä valaa!
Kiitos, kun nostaa
Henkeni koit sa!
-- Milloin ma murruin,

Hoivasi toit sa,
Vikani kaikki
Anteeksi soit sa.
Sain kiinni jo touvista mastopuun.
Sain kiinni jo touvista mastopuun,
Tule, nojaudu minuun, oi!
Sä
näät, miten kaihoja illan suun
Meri tyyni se lientää voi.
Tyven ääretön, ääretön tyhjyys tuo, --
Vain taivasta, ulappaa!

Lumivalkoinen lokki, mi väippyy luo,
Jota tyynet jo kuvastaa...
Ja sydän, mi sykkivi rinnallain,
Kaks katsetta yhtyvää! --
Meri