Vaarallista väkeä | Page 6

ollut ketään
puhujaa. Mutta me olemme koittaneet parastamme. Minä luulen, että
me voimme sanoa sen jossain määrässä meidän ansioksemme, ettei
Björnholtia eikä Hamrea ole valittu tällä ajalla. Eikö ole totta, Holt?»
Holt nyökäytti.
»Sepä on kauhean sitkeätä», huudahti Knut. »Täällä kotonahan kaikki
kestää ijankaikkisesti.»
»Mutta -- mutta --», änkytti Pietari, »eikös se ollut oikein?»
»Mene torille, osta ja myö, liho ja käytä korkeita kauluksia niinkuin
Hamre, hyvä Pietari. Oli paha, että te estitte valitsemasta häntä. Hän
voisi nyt olla ministeri.»
»Hamre? Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa, että --?»
»Rakas ystävä, ollaan totisia. Oletko sinä nähnyt Hamren esittävän
maljaa? No hyvä. Oletko sinä semmoisissa juhlallisissa tilaisuuksissa

katsellut hänen nenäänsä? Et. Se on paha se, täytyy aina tehdä
havaintoja. Minä sanon, että semmoisessa maassa, kuin tämä meidän,
on ministerissä tärkeintä nenä. Sen täytyy olla juhlallisen; ministerillä
täytyy olla taipumusta viralliseen mimiikkiin. Hamren nenä on aivan
ministerin nenä. Ystäväiseni, anna hänen noudattaa kutsumustaan.»
»Sinä lasket leikkiä!»
»Niin, mitäs tässä muutakaan kannattaisi tehdä? Mitä hittoja te tahdotte?
Mihin esimerkiksi sinä Pietari voit päästä? Tahdotko sinä
kansanjohtajaksi tai ministeriksi?»
»Minäkö? Jumala varjelkoon!»
»No. Sitten minä sanon uudestaan: mene torille ja pörssiin ja lue
klassikoltasi: vehnää raskasta, siirappia maukasta, ja anna liebhaberien
yksin taistella keskenään laakeriseppeleistä ja kunniamerkeistä.»
»Mutta suurissa yhteiskunnissa, siellähän taistelevat --»
»Kylläiset ja nälkäiset -- ja elämästä ja kuolemasta, ja se taistelu tullee
meillekin vielä kerran. Kullakin ajalla on surunsa. Mutta tänä iltana me
kuitenkin tahdomme unohtaa suuren sodan suurissa yhteiskunnissa ja
pienen pienissä. Sinun pyöreitten, terveitten kasvojesi malja, Pietari.
Pidä huolta, että sinun sukusi ei koskaan lopu, ja meidän ei tarvitse
peljätä kylläisiä eikä nälkäisiä!»
Aikaisempaan, hilpeään mielentilaan ei oikein enää päästy. »Hän on
muuttunut,» vanha Holt ajatteli itsekseen ja tämä havainto tuotti hänelle
paljon ajateltavaa. Pietari tunsi sanomattomasti pettyneensä. Hän oli
iloinnut ajatellessaan voivansa sanoa nämä sanat Knutille: »Me
olemme järkähtämättä pysyneet kiinni sinun ohjelmassasi,» -- ja nyt sai
hän kuulla, että se kaikki oli vaan joutavaa. Se kävi häneen niin kipeästi,
mutta Knut kai oli oikeassa, hän ajatteli; me luultavasti emme ole
oikein seuranneet muassa.
Knut huomasi, että hän oli loukannut ystäväänsä, ja hän löi häntä olalle
ja sanoi: »Älä huoli siitä, mitä minä sanon! Minä olen tällä hetkellä

kuollut kaikille yhteiskunnallisille kysymyksille; minä elän
asianhaarain vuoksi yksityisenä. Ja etenkin tänä iltana minä janoan
rauhaa, hauskuutta. Sen vuoksi -- laula meille vähän. Ethän sinä liene
herennyt laulamasta!»
»Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,» ilmoitti Holt.
»Laula sitten!»
»Mitä siitä olisi sinulle?»
»Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien
taidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.»
»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi
kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita
vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista
laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien
kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja
surumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa.
Mistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa
pappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta.
Ne olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä
kaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa:
»Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka
saattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja hellästi.»
Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi:
On ääni kaukaa helkkänyt, Te puutteen lapset riviin nyt, Nyt ikeet
lyökää pirstaleiksi Ja sortovalta sirpaleiksi, Punalippu jo uhaten liehuaa,
Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa Ja huutaa työtä tai kuolemaa.
Oli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni
huoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia.
Korkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat
kukkulalla olevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta
vasten. Merellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta
ikkunoissa. Äärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu.

Ikkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan
kivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä
ajoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan ollut
häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta talvipäivästä, se
oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli yhdessä muutamien
muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia vallituksia ja linnoja Vikin
talon edustalle ja he olivat olleet sotasilla. Knut ja hänen puolueensa
kävivät juuri vihollisten etuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten,
kuin Vik joka tuli kirkosta, äkkiä seisoi heidän keskellään mustiin
puettuna ja pyhäpäiväisen juhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai
kuolonhiljaisuuden aikaan. Rohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan,
kuin hän tutkivaisesti alkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla
silmillään, ja kuin hän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista,
huusi heille: »Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää
pyhittämään? Laittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa
Jumalan kasvojen eteen!» silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa
silmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli
tyhjä.
Sen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja
kauhistuneena hän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle
kadulla vastaan. Hänen korvissaan kuuluivat aina sanat: »alas katuen ja
rukouksessa» ja hän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen
ihmisjoukon yli ja tallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja