menneeksi. Sinullahan on oikeus valita seurustelupiirisi yhtä
hyvin kuin minullakin. Yksi seikka vaan: minä en tahdo kuulua
perheeseen -- tee se hänelle selväksi.»
»Minä vakuutan sinulle todellakin», alkoi Holt taas, mutta Knut
keskeytti hänet.
»Puhukaamme jostain muusta», hän sanoi. »Sanopas --»
Kahvi tuotiin, mutta sen toi toinen palvelija. Katriina ei enää
näyttäytynyt. Kuin palvelija oli mennyt, Knut sanoi kahvia maistellen:
»Hän osaa laittaa kahvia -- se on hyvä. -- Sytytä piippu, isä, ja sitten ala
puhallella: Valmista pojallesi muutamia kaupungin lihavista
vasikoista.»
»Ha, ha, ha!» Holt nauroi, ja tällä kertaa oli se luontevaa naurua.
»Myöhemmin, sitten saat sinä sekä lihavat että laihat. Mutta ensin sinä:
kerro minulle matkoistasi.» Hän sytytti piipun, otti tuolin ja istuutui
lähelle poikaansa. »Muistatko kuin sinä viimein tulit kotiin ulkomailta?
Jumaliste, se oli -- se oli -- kuin olisi lukenut Darwinia.»
»Sinun isänsydämmesi, isä --»
»Minun isänsydämmeni -- no niin -- enhän minä voi kieltää -- minähän
olen täällä istunut yksin kaikki nämä vuodet --.»
Hän rykäsi ja pureksi kiivaasti piipun hammasluuta. Knut katsoi ulos
ikkunasta ja oli hetkisen vaiti. »Minulla ei ole mitään kerrottavaa», hän
sanoi sitten -- hänen äänensä oli aivan viehkeä ja hellä.
»Sinä lasket leikkiä! Sinulla, jolla on niin vilkas käsityskyky, sinullako
ei olisi --»
»Minä olen täydellisesti tyhjä, isä.»
Holt katseli hetkisen levottomasti poikaansa ja naputteli koukkuisilla
kynsillään edestakaisin suuria hampaitaan.
»No mutta kerro minulle edes, miten asian laita on: Sinähän aioit
asettua Lissaboniin --?»
»Niin.»
»Sinä luovuit siitä aikeesta?»
»Niin. -- -- Tapahtui jotain, joka -- --»
»Sinä muutit mieltä äkkiä?»
Knut katsoi tarkasti isään.
»Niin. Oletko sinä kuullut siitä mitään?»
Holt punastui. Hänhän oli pannut liikkeelle kaikki portugalilaiset
kauppaystävänsä saadakseen jotain tietää.
»Sinä olet kuullut, että minä aioin mennä naimisiin?» Knut kysyi
edelleen.
»Niin -- kieltämättä --»
»Se on totta.»
»Mutta --?»
»Hän kuoli.»
Holt katsoi sääliväisesti poikaansa. »Poika parka, sinulla siis on surua.
Nyt minä ymmärrän, että sinun mielesi --»
»Sinä erehdyt isä. Minä en häntä sure.»
Holt katsoi hämmästyneenä häneen.
»Kuka hän oli?» hän kysyi hetkisen kuluttua.
»Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista. Minä
olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään
välttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia
sitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään tietoja
sen vaiheista.»
Syntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi
mielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään
tiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut hänelle
monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen vieraan
naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren pohjaan, jossa
hän nyt hyväksi onneksi olikin.
Kolkutettiin. Holtin sanottua »sisään» tuli näkyviin nuorekkaat,
punakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä
nähdä voi.
Knut hypähti ylös. »Pietari! Hurraa! Hurraa!» Hän riensi tulijan luo,
veti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:
»Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat
kasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin!
Tulee terveeksi kuin sinua katsoo!»
Nuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi
häneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat täpösen
täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa huuliltaan.
»Noo! Istu», Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. »Isä», hän kääntyi
Holtiin, »sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me
tahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.»
Vanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä, jotka
saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän talon alle
kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös muassaan
korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä oli
valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, -- niitten
synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä, leveitä,
hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia ukkosia
Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: »Jumalan kiitos! Jumalan
kiitos! No viiniä hän toden totta saa.» Eikö hän ollut saanut Knutia
iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin tuulen pois
pyyhkimä! »Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei ole tässä
kaupungissa, Jumalan kiitos!»
Kohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin
viiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut
matkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä
entisinä aikoina. »Muistatko sinä? Muistatko sinä?» sanottiin
lakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä he
yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen sydämmessään.
Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut Holt, hänen
koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä hän tunsi,
todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja.
Vanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja
ajatteli: »Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.»
Kuin oli syöty ja jälleen istuttiin sikarien ja viinin ääressä, sanoi Pietari
puoleksi ujosti: »Kansanyhdistyksessä me tietysti olemme yksissä
mielin vastustaneet Björnholtia ja Hamrea.»
»Kansanyhdistyksessä -- mikä se on?»
»No mutta, etkö sinä muista kansanyhdistystä, jonka sinä itse olet
perustanut?»
»Aah -- joutavia.»
Pietari kävi tulipunaiseksi.
»Niin no, eihän siitä nyt enää mihinkään ole», hän sanoi
vaatimattomasti. »Sen jälkeen kuin sinä läksit ei meillä ole

Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.