Vaarallista väkeä | Page 4

puutarhan portista. Knut antoi sikarin pudota ja
pysähtyi. »Kuka se oli?» hän kysyi.
»Kornelia Vik.»

»Vai niin. Minä en olisi häntä enää tuntenut. Hänestähän on tullut --
hän on muuttunut.»
Holt ei vastannut.
He menivät edelleen. »Sinä voit hyvin?» isä kysyi hiukan hämillään.
»Ky-yllä.»
Kuin he tulivat kadulle, joka kulki Holtin talon sivu, pysähtyi Knut taas
ja katsoi ympärilleen. »Kummallista, kuinka kaikki on entisellään täällä
kotona», hän sanoi. »Minä esimerkiksi luulen, etten minä koskaan ole
noussut maihin mihinkään norjalaiseen kaupunkiin, jottei laivan
ankkuriin käydessä, olisi tullut laivaan muutamia lihavia, punakoita
ihmisiä, tervehtineet päällikköä tuttavallisella 'Morning', kiskasseet
tupakkahuoneen oven auki meluten niin kovasti kuin suinkin ja
tilanneet seltterivettä ja konjakkia. Minusta tuntui niin ihmeen
kodikkaalta, kuin tänään tapahtui juuri samalla tavalla. Ja katso sitten
tuota kulmassa olevaa kauppaa, ikkunassa korutavaroita, kivikaluja,
öljyvaatteita ja onkia! Ja tuolla -- kirjakaupassa -- myödään, Jumala
paratkoon, vieläkin etupäässä suklaatia ja hajuvettä ja siinä sivussa
blankettia.» Hän meni ikkunaan. »Aivan oikein! -- Vilockin
hunajarohtoja -- Israelin hajuvettä -- niin, niin! Ei pienintäkään
muutosta.»
»Eihän toki», vanha Holt nauroi. »Meidän mielilauseemme on: 'Me
tiedämme, mitä meillä on'.»
Holtin talo, »linnaksi» kutsuttu, oli korkealla mäellä, ja sitä ympäröi
puutarha, joka ulottui toiselta puolen katuun ja toiselta mereen. Kuin he
olivat tulleet puutarhaan, osoitti Knut erästä penkkiä ja kysyi: »No --
vieläkö siellä pyydetään ihmisiä?»
»Vielä, vielä», laivaisäntä vastasi tyytyväisesti. »Se on oivallisessa
kunnossa. Niin todellakin -- ha, ha! -- sepä minun pitää kertoa sinulle!
Tiedäpäs, kuin tässä muuanna päivänä sain pyydykseeni -- ajatteleppa
-- sain -- itseni!»

»No, silloin sinun pyydyksesi liekin hyvä.»
»Ha, ha, ha! Niin, näeppäs, -- minä kuljeskelin täällä puistossa lukien
sanomalehtiä. Kävellessäni tulin penkin luo, enkä muistanut että se ei
ollut oikea, istuuduin -- ja olin satimessa. Mutta minä olen pyytänyt
muitakin. Entäs sitten puiston veräjä! Se sinun sitten pitää nähdä. Se on
tehty siten, että kuka tahansa pääsee sisään, mutta ei kukaan ulos, jollen
minä auta -- ha, ha!»
»Ei, kuules nyt isä, eläkäämme sivistyneitten ihmisten tavalla. Etkö
sinä voi tyydyttää pyydystyshimoasi hiirillä ja rotilla tai muilla
eläimillä ja jättää ihmiset rauhaan.»
»Ei, juuri ihmistä, sitä vaarallista eläintä --»
»Minä en ymmärrä, miksi sinusta ei ole tullut orjakauppiasta tai
urkkijapoliisia tai muuta semmoista halpamaista rahjusta.»
»Ha, ha, ha! Sinä olet yhtä leikkisä kuin ennenkin, minä näen», Holt
nauroi ja hieroi käsiään.
He astuivat ylös maahan muuratulta portaita, jotka veivät talon
edustalle.
»Kuka nyt hoitaa sinun talouttasi?» Knut kysyi pysähtyen ylimmälle
portaalle.
»Hoitaa taloutta --?»
»Niin.»
»Hm -- se on Katriina», änkytti Holt ja kävi tulipunaiseksi.
»Katriina? Sekö paksu, sisäpiika?»
»Hm -- min. Erinomaisen sukkela», Holt mutisi ja alkoi astua taloa
kohti.

II.
Huone, johon Holt vei poikansa, oli melkein komeasti sisustettu, mutta
muistutti sittenkin kestikievaria maalla. Sohva oli ikkunan alla, pöydät
ja tuolit missä sattui, kartiinit riippuivat vinossa, muutamia sipulikasvia
oli tungettu kaulaa myöten kallisarvoisiin vaaseihin ja näyttivät kuin
olisivat tukehtumaisillaan. Seinällä oli mitättömiä kuvia ja rumasti
tehtyjä valokuvia kallisarvoisten taulujen rinnalla. Kaikki pöydät ja
kaapit olivat sekaisin täytetyt kukkuroilleen joutavalla
talonpoikaisrihkamalla ja oikeilla arvokkailla marmori- ja
alabasterikaluilla. Näytti siltä kuin kaikki, mitä talossa oli sekä romua
että taideteoksia, olisi asetettu näytteille tähän huoneeseen. Ilma oli
huoneessa ummehtunutta kuin romuhuoneessa.
Knut jäi seisomaan hetkeksi ja katseli ympärilleen. Sitten hän aukasi
ikkunan.
»Niin -- no nyt sinä taas olet kotona», vanha Holt alkoi, hieroi käsiään
ja katseli taas poikaansa puoleksi hämillään, puoleksi hellästi. »Mitä
minä saan tarjota sinulle? Lasin viiniä? Tai kahvia? Tai --»
Ovi viereiseen huoneeseen aukesi ja sisään astui lihavanlainen nainen
viidennelläkymmenellä. Hän oli puettu puoleksi talonpoikais-, puoleksi
kaupunkilaistapaan, sormissa kultasormuksia ja korvissa pallukat.
Hänen kasvonsa punottivat, hiki helmeili hänen kiiltävällä otsallaan.
Hän näytti tulleen suorastaan kyökkitulen äärestä. Hänen
käytöstavassaan ja olennossaan oli sekä luottamusta, että ujoutta -- hän
nähtävästi ei tiennyt miten hänen piti ottaa vastaan kotiin palaavaa
poikaa. Viimein meni hän lattian poikki, ojensi Knutille kätensä ja
sanoi koettaen näyttää äidilliseltä: »Tervetulleeksi kotiin, Knut!»
Knut jäi seisomaan hänen lihava, kostea kätensä omassaan ja tuijotti
häneen vastaamatta. Hänestä hän katsoi kysyväisesti isäänsä. Syntyi
kiusallinen äänettömyys, jolla välin Knut päästi irti lihavan, kostean
käden. Viimein istuutui Holt sohvaan ja alkoi yskien ja tavoitellen:
»Etkö tahdo käydä istumaan, Knut. Matkasta väsyneenä --»

Lihava nainen seisoi hetkisen epäröiden keskellä lattiaa, punottaen yhä
enemmän. Sitten meni hän päättäväisesti istuutumaan Holtin viereen.
Tämä hypähti ylös kuin käärmeen pistämä, mutta malttoi kuitenkin heti
mielensä ja kääntyi Knutiin.
»Me -- puhuimme -- niin, mitä me saamme sinulle tarjota? Katriina,
onko sinulla --?»
»Minä olen keittänyt kahvia», vastasi Katriina, joka äkkiä oli kalvennut.
Holt katsoi kysyväisesti poikaansa.
»Tahdotko sinä --?»
Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.
Knut sytytti hitaasti sikarin ja heittäytyi nojatuoliin, joka oli ikkunan
ääressä.
»Noo -- vai niin», hän sanoi. »Uskallanko minä kysyä, onko minulla
sisaria?»
Vanha Holt koitti nauraa, mutta se ei onnistunut.
»Tämä on sinulle odottamatonta -- --. Kas, näetkös -- hän on vanha
palvelija -- tullaan niin perhanan tuttaviksi --. Muuten -- minä vakuutan
sinulle --»
»Oli