Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta | Page 8

Enkä minä häneen olisi sekaantunut, vaan menin
katsomaan, että jos meidän Liisa siellä, niinkuin olikin mokoma,
poikaviikarien kanssa. Kyllä kai minulla on huoli ja murhe sen tytön
takia», sanoi Latun emäntä valittaen. »Kyllä olette te Viioska
onnellinen, kun teillä on niin siivo tytär.»
»Joo, kyllä se on kuin enkeli, se Elsa», sanoi Nikkilän emäntä.
»Vaan kyllä Liisakin vielä mieltyy», vakuutti hän samassa Latun
emännälle.
»Huolta niistä on lapsista», lausui Viion leski vakavana.
»Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltä masentavia tuommoiset näyt kuin
nytkin tämä, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on
tuolla jälellä», sanoi Latun emäntä.

»Niin, mikä lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvähän ihminen se
hänen äitinsä oli, minkä minä häntä tunsin», tuumi Nikkilän emäntä.
»Varsin paraita luonnoltaan ja käytökseltään, vaan isänsä oli
huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua», selitti Latun
emäntä.
»Ei se sukuun kuulu», väitti Viion leski. »Useinhan näkee että
huonoilla vanhemmilla on hyviä lapsia ja hyvillä vanhemmilla huonoja.
Vaan se on Jumalan kädessä.»
»Niin, niinhän se on», myönsi Nikkilän emäntä.
»Ettäkö Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiä?» kysyä tokaisi
Latun emäntä. »Sitä minä en ota uskoakseni, että hän tällä tavoin
syöksisi muutamat inhoittavimpaan häpeään ja suurimpaan turmioon.»
»Niin niin, että ei suinkaan hän syöksisi...» tuumi Nikkilän emäntä taas
toisakseen.
»Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille itselleen
ja varoitukseksi muille», selitti tarkemmin Viion leski.
»Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi...»
Joo, no se on totta että Jumalan sallimatta ei voi mitään tapahtua, ei
yhtä hiuskarvaa päästä pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita
tapahtumaan niin esimerkiksi, että jostakin tulisi huono ihminen. Jos
hän rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi hän silloin tätä liian
ankarasti muihin verraten. En minä usko, että Tolpan Annakaan on
tehnyt suurempaa syntiä kuin muutkaan ansaitakseen näin suurta
rangaistusta.»
»Niin, siivo tyttöhän se oli...»
»Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydämen.
Rangaistukseksi tämän on Jumala Annalle antanut, ja varmaan hän on
sen sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois
poikennut hänestä, unohtanut ehkä kokonaan, voinut ehkä kerrassaan
hylätä ja pilkannut. Me emme tiedä, vaan syyttä ei ole Jumala pannut
tätä raskasta rangaistusta hänelle», puolusti Viion leski ja Nikkilän
emäntä arveli:
»Tottapa on syytä ollut ...»
»Mutta ajatelkaapas Annan äitiä», Latun emäntä lausui, »mitä tuskaa
hän tuntee nähdessään lapsensa tuolla jäljellä. Kun syrjäisenkin sydän
vihloo kuin puukolla, mitä sitten äidin sydän tuntee!»
»Niin todellakin, se on tuskaa minkä se tuntee...»

»Ehkä Jumala on tämänkin antanut kuritukseksi Annan äidille.
Kreetakin oli ylpeäluontoinen, rakasti tätä maailmaa, luotti tämän
ajallisen elämän onneen ja elämän ilossa ehkä unohti Jumalan.»
»Niin, maailman turhuudessa...»
»Kuulkaa Viioska--kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette.
Kyllähän Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli
mahtava hyvistä päivistään niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan
onko muut siitä saaneet kärsiä niin kuin Kreeta. Miehensä tappoi viina,
joka oli ryöstänyt sitä ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen.
Ja nyt Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville päiville tottunut, saa tuolla
köyhyydessä venyä, häkinvartijan virassa leipäpalan saadakseen. Eikö
ollut siinä tarpeeksi nöyryytystä ja kuritusta, vaan vielä piti nähdä
lapsensa ihmisten hylkynä ja kruunun kuritettavana. Hyvä Jumala!»
lausui Latun emäntä purskahtaen itkuun.
»Kovasti on häntä kuritettu», lausui Nikkilän emäntäkin surullisena.
»Tottapa hän on siinä määrässä rikkonut Jumalan mielen, että ansaitsi
niin paljon kuritusta», vakuutteli yhä Viion leski.
»Niin vihastuttanut Jumalan päällensä ...»
»Paljon hän on tietysti rikkonut», myönsi Latun emäntä ja vyöliinaansa
pyyhittyään kyyneleet silmistään jatkoi: »äärettömästi tietysti joka
päivä, joka hetki, vaan onko hän rikkonut suuremmassa määrässä kuin
muut, kun Jumala häntä niin rankaisee. Kyllähän sitten minultakin
Jumala olisi saattanut kaikki viedä, mieheni, poikani, tyttäreni, taloni,
tavarani, jos hän ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkätähden Jumala
muutamia rankaisee niin kovasti, hävittää heiltä kaiken maallisen
onnen, kun toiset, jotka yhtä surutonta elämää viettävät, saavat nauttia
täydellistä onnea täällä ajassa.»
»Vissiin kai parantaakseen ne, joita hän rankaisee, ja tehdäksensä
heidät osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jättääkseen
pimeyteen», ymmärsi Nikkilän emäntä sen asian ja sanoi sillä aikaa
kun Viion leski sanaton oli.
»Ei, ei sitä niin saa käsittää», sanoi Viion leski. »Jumala tahtoo tehdä
kaikki osallisiksi autuuteen, vaan hän kurittaa, taivuttaa itsekutakin eri
tavalla. Hänellä on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia hän
kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtä yhdellä tavalla, toista
toisella.»
»Niin, kukapa sen oikein käsittänee», lausui Latun emäntä.

Äänettöminä seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emäntä ja Viion leski
tuijottaen mietteissään yhteen kohti ja vakavan näköinen oli Nikkilän
emäntäkin ja etsi mihin silmänsä kiinnittäisi.
»Niin se on tässä maailmassa», huokasi vihdoin Latun emäntä, ja siihen
Viion leski vastasi: »Niin se on.» Ja sillä puhein erosivat he.
Kangaspuihin ruvettuaan jäi Viioon leski mietteisiinsä. Kyyneleitä
tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun hän
lynkäpäisillään toista kättä vasten istui ja katseli ulos, tuijotti vanhaa
tuttua, aina yhdelle päin viittaavaa ruostunutta viiriä Nikkilän navetan
katolla.
Tuska oikein hänen sydäntään pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne.
»Kreeta raukka, mikä tuska hänen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!»
Hän koetti ruveta kutomaan. Kiihkeästi löi hän, aivan kuin olisi
pelännyt, että kude