Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta | Page 9

karkaa loimien välistä, jos ei sitä kiinni jouduta ja
lujaa lyö. Ja ajateltavakseen tavoitti hän muita asioita päästäkseen niistä,
mitkä mieleen tunkeilivat. Vaan hänen kävi kuin noitten lasten usein
käy hippasilla: toinen pakenee hipan edestä syösten milloin kiertämään
tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitäkin esinettä, kiertää aikansa ja
kiertää yht'äkkiä kopiksi hippaan.
»Miksi niin paljon onnettomuutta täällä maailmassa ja kurjuutta, kun
voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa?
Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman täyteen, niin helposti kuvailla.
Työteko, lapsen synnyttäminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala
rankaisi ihmistä, eivät tekisi tätä elämää onnettomaksi ja kurjaksi.
Kaikkine niineen voisi tämä kaunis maailma olla vielä paratiisi, jossa
kaikki ihmiset eläisivät onnellista elämää ja kuolisivat elääkseen vielä
onnellisempaa. Minkä tähden ei niin ollut?»
Hän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen
viiriin.
»Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja
vastoinkäymiset täällä maailmassa», supisi hän. Mutta se riitelevä
ajatus heti siihen toi: »Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan
murhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?»
Hän epäili nyt kerrassaan sitä selitystä, jonka hän niin varmalla
vakuutuksella oli lausunut Latun emännälle.
»Toisilla on yltäkyllin sitä, mitä toisilta kerrassaan puuttu. Ja syntisiä
ihmisiä ollaan kaikki.--Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on hyvä

puoliso, lapset, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat. On talo ja
hyvä toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki mennyt,
ei ole muuta kuin musta, kolkko elämä vain jäljellä. Jumalako näin
jakaa? Ei kenelläkään maallisella isällä ole sydäntä jakaa leipää
lapsijoukossaan niin, että toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat
pahimpaan nälkäänsä ja jotkut eivät ollenkaan. Sulaa vääryyttä hän
tekisi, jos niin voisi tehdäkin...
Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten
parasta ja kurittaa yhtä yhdellä tavalla, toista toisella, sen mukaan kuin
kukin tarvitsee. Kreetaa hän vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa hän on niin
ankaraa kuritusta ansainnut.»
Hän pisti uuden käämin sukkulaan ja alkoi kutoa, että helske kävi, ja
kertasi vielä mielessään, mitä viimeksi päätti, ikäänkuin lujemmin
vakuuttaakseen, että niin se oli. Mutta tämä päätös oli tullut vielä
väkinäisesti. Riitelevä ajatus pyrki yhä esiin.
»Minkä vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin
ylhäisöä? Otsansa hiessä saavat he työtä tehdä ja puutetta kärsiä ja
tyttärensä syöstään häpeän polulle. Alhaisten ihmisten tyttäriähän ne
olivat kaikki nuo, jotka olivat sillä kurjuuden polulla kuin Annakin.
Parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä, sitä ei ole kuultu...
Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistä se luonto semmoinen olisi
alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhäisellä? Ja olihan semmoisia
tapauksia, että samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita
ihmisiä, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistä sille se luonto?
Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin, muutamat
kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikä sitten olisi oikea
kasvatus? Karin Helliä kasvatettiin pienestä pitäen ankaruudella.
Koetettiin kaikki hänen mielihalunsa kuolettaa. Hänelle ei laitettu
nukkeakaan, niinkuin muilla tytöillä oli, se kun oli muka turhuutta.
Tyttö kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin
sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun käynyt, mutta
semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Höllä kasvatus
on paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa hänen
turmeltunutta luontoaan...
Minne mennä? Kaikkialla oli umpi edessä!»
Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyöritellessään näitä
kysymyksiä tuli hän samaan umpiperään. Mutta aina hän sillä tavoin

pääsi lähemmäksi sitä, missä oli äsken niin varmasti seisonut, ja siihen
hän vihdoin pääsi pysähtymään:
»Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, hänen käsissään koko
maailman meno.»
Ja mielensä vähitellen rauhoittui ja elämä alkoi tuntua turvalliselta
ajatellessaan, että tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille, jotka
häntä rakastavat ja häneen luottavat, ja että hän rakastaa kaikkia ihmisiä
ja koettaa heitä luokseen saattaa, tehdä osallisiksi onneen ja autuuteen.
Hän oli varma siitä, että Annan äiti ja Annakin tulevat ymmärtämään
Jumalan kurituksen ja kääntyvät häneltä armoa pyytämään, löytävät
lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat täällä ajassa lievitystä
kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elämässä täyden onnen. Hän rukoili
sitä ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen lähetti hän
kaikkien ihmisten puolesta, että he tulisivat Jumalan tuntemiseen.
Ja niin ryhtyi hän työhönsä levollisella mielellä ja iloisella tunnolla siitä,
että taaskin oli pelastunut epäuskon pauloista.
Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan että poliisit
olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Hän ymmärsi, että sen vuoksi sitä
poliisit veivät, kun se oli _huono ihminen_, sillä poliisit olivat vieneet
muitakin huonoja ihmisiä, joiksi hän käsitti semmoisia naisia, jotka
kiroilivat ja olivat päissään, tai joista oli kuullut sanottavan, että ne
Ovat huonoja ihmisiä.
»Minne ne vievät niitä huonoja ihmisiä?»
»Vankilaan.»
»Viedäänkö ne kaikki?»
»Viedään.»
Elsa jäi miettimään siirryttyään niin lähelle äitiä käämin tekoon kuin
suinkin.
Usein hän pelkäsi, että jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen
käsityksen hän oli saanut, että jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo
jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi
ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeä, silloin hän sitä pelkäsi ja rukoili
hartaasti. Muulloin ei niinkään muistanut ja jos muistikin, niin silloin ei
kuitenkaan