Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta | Page 7

ettei hän ollut
koskaan syönyt mitään niin makeaa.
Sitten ne pikkutytöt lentivät pois siitä puusta ja päätään nyökäyttelivät
ja nauroivat sille tytölle ja tyttökin lähti kävelemään, kun oli
tarpeekseen syönyt niitä omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun tyttö oli
hyvin kauan kävellyt, tuli hän muutamaan taloon. Ja hänellä taas oli
nälkä, niin sanoi sen talon emännälle, että: 'antakaapa emäntä kulta
mulle ruokaa'.
Se emäntä sanoi että: 'saat tulla meille paimentamaan lehmiä', ja antoi
ruokaa ja sitten tyttö jäi siihen taloon paimeneksi.
Kun hän kulki lehmäin kanssa metsässä, niin lauleli hän aina. Vaan
lähti sitten kerran kävelemään ja jätti syömään lehmät. Kun oli vähän
kävellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi
hyvin kauniita kukkia niin paljon, että päälle täytyi astua, ja
omenapuita siellä oli myös sen lammen ympärillä. Siihen tyttö istui
rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin
kaunista. Sieltä kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun tyttö
sinne katsoi, niin näki hän siellä kauniin puutarhan. Ja siellä puutarhan
keskellä istui poika ja soitti kannelta. Punainen samettiviitta sillä oli
hartioilla ja musta, kiherä tukka valui valkoiselle kaulalle ja sille
punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin kaunis, ettei tyttö saattanut
muualle katsoakaan. Mutta kun sitten pikimmältään katsahti lammelle,
niin näki kauniin valkoisen joutsenen uivan siihen rantaan, jossa hän
istui. Ja se poika siellä toisella rannalla tuli lähemmäksi ja soitti
kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin kauniilla äänellä:
Ällös sä tyttöni pelkää istua joutsenen selkään, hänpä sun kaunoisen
tuo kaipaavan ystävän luo.
Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytön tykö ja tyttö istui sen joutsenen
selkään ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli. Eikä tytöltä
kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievästi piti selässään ja ui niin
tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytön sen pojan luo ja se poika oli
kuninkaanpoika ja se otti tytön morsiamekseen ja vein kuninkaan

linnaan, joka oli siinä puutarhan keskellä, ja siellä ne elävät...
Mutta se oli hyvin hyvä tyttö, aina ollut tottelevainen äidilleen.»
Päivä hulmahti paistamaan täydeltä terältään. Valoisaksi muuttui tupa,
ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle.
Emäntä avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki
huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten
hilpeitä ääniä.

2
Poliisien kynkässä astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja
kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessä.
Väkijoukko, mikä oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo
hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielä hehkui, seisoi kadulla
ryhmässä puhelemassa.
»Ne veivät sen putkaan.»
»Putkaanpa tietenkin.»
»Varmaankin sakotetaan.»
»Ei pääse Anna enää sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut
varoituksella.»
»No onhan noita sitten edes yksi vähempi.»
»Ei ne vähene noin yksittäin.»
»No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia tulee
aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä?»
»Keväällä pääsi lastenkodista.»
Niin siinä tuumiteltiin, kunnas katsottava oli häipynyt näkyvistä.
Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsä.
Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kädessä ja lahkeet
valmiiksi käärittyinä, rantaan päin. Ne kertoivat toisilleen hyvin
toimessaan--ei niinkuin tavallisesti hyvistä lierapaikoista ja
onkivesistä--vaan Tolpan Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja
kiroillut ja repinyt vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niilläkin pojilla,
jotka kadulla puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa löivät. Muutamat
tytöt leikkivät »Tolpan Annaa» ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes
vanhemmat ihmiset kielsivät sanoen, että se on suuri synti. Ja
tytöistäkin jotkut sitten rupesivat selvittelemään, että siitä tulee
huonoksi ihmiseksi, kun matkii huonoja ihmisiä, vaan toiset väittivät,
ettei tule, arvellen että kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikä

vaivaisia. »Tolpan Annan» leikki sillä kertaa jäi kuitenkin, vaan muuta
leikkiessä puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se
hyppi ja ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitä hameesta nykivät.
Viion leski ja Nikkilän emäntä olivat omalta portiltaan katselleet
meteliä Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitä elämää. Surkeata se oli
heistä, vaikka se ei ollut outoa, sillä semmoista näki täällä Vaaralla
hyvin usein.
Latun emäntäkin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta.
»Se oli aika sota», sanoi Nikkilän emäntä.
»Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset--en sano paremmin--rupeavat
riitelemään tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa.
Rupeavat humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla
häntä ruoskimaan ja tuomitsemaan helvettiin. Mitä se ymmärsi tuossa
tilassa, siitä kimpautui vain ja yltyi. Minä sanoin niille että heittäkää
hyvät ihmiset pois kielenne pieksäminen ja antakaa sen jäädä rauhaan.
Minä komensin pojan viikarit pois, jotka sitä nykivät, ja niistä
päästyään se olisikin rauhoittunut ja mennyt kömmiinsä, vaan eläpäs
että akat olisivat malttaneet jättää. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut.
Sillä tavallahan siitä aina meteli nousee. Nytkään alkujaan se ei ollut
sen kummempaa, kuin että Anna oli alkanut muka lasten kanssa
väkisille. Lapset sitä nyhtivät ja töykkivät, niin että se oli kumoon
lentänyt usein. Se oli siihen asti leikkiä ja olisi asettunut, kun olisi joku
lapset komentanut pois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se
muuttui toiseksi.»
»En tiedä, vaan surkeata meteliä oli», huokasi Viion leski.
»Niinhän se oli.