Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta | Page 6

ompelevat ja kutovat ja rahoja keräävät tuolla
Ohampua eli Kahampua eli mikä maa se lienee--Viioskahan sen
paremmin tietää, kun teidän mies on paljon merta kulkenut?»
»En minä tiedä.»
»No mitenkä kävi?» kysäisi Latun emäntä uteliaana Nikkilän
emännältä.
Nikkilän emäntä kertoi koko jutun alusta aikain, miten hän oli kuvaillut,
miten se kävi ja miten häntä hävetti ja suututti. Latun emäntä nauroi
että vatsa hytkyi.
»Niin se vain sanoi, ettei hänellä ole, ja meni tiehensä kiireesti, että
silkkinen hame kahisi», toisti emäntä.
»Olisit mennyt köyhäinhoitoon» tuumi Nikkilä.
»Viimeksi minä sinne menen.»
»No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu», toisti Latun
emäntä. »Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan.--Eikä vielä hätä
tämän näköinen.»
»No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää
ole», yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla
äänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi
jyrinän jälkeen:
»Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen.--Kuulkaa, istukaa nyt vähän,
ettette kaikkea unta vie.»
»Elkää houkutelkokaan», tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti
paremmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään.
»Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä
sinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies.--Hyvästi vain.»
»Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia, että
sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi.

Kiitoksia paljon vain ensinnäkin», evästeli emäntä hyvää vierasta, joka
jo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka
jäljestä meni:
»Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.»
»Se oli siunattu asia», hyvitteli Nikkilän emäntä. »On niitä hyviä
ihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä
tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili
emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti:
»Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se
lähettää teille rahaa.»
»Joko sinä rukoilit?» kysyi Nikkilä.
»En minä vielä, illalla minä olisin rukoillut», selitti Elsa ujostellen ja
vähän pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin hän kerkesi rukoilla.
Emäntä asettui työhönsä suu makeassa hymyssä ja silmät räpättivät.
Nikkilä makasi selällään kädet ristissä pään alla ja katseli miettiväisenä
kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmäili ulos. Oli aivan kuin ei
kellään olisi ollut sanaa sanottavaa.
Ilma oli selkeämpi, vaan vielä näkyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkä
pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja
kaunisvärinen sateenkaari näytti kannattelevan.
»Nikkilä, ette usko!»
»No mitä?»
»Niin kaunis sateenkaari.»
»Ohhoh.»
»Jos minä olisin enkeli, niin minä juoksentelisin tuota sateenkaarta
myöten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin tänne
maahan ja heiluttelisin jalkojani.»
»Niinkö ne enkelit tekevät?»
»En tiedä, vaan niin minä tekisi.»
»Etkö muuta tekisikään?»
»Joo. Kävisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minä tahtoisin Jumalalta
rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun ruskeassa
samettinauhassa...»
Emäntä nauroi sydämensä pohjasta ja Nikkiläkin koetti, minkä
ryinnältään saattoi.
»Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitä.
Verolippu pitää lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka

Jumalan maahan se on, jossa lehmät laitumella käyvät.»
»Minäpä sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitä toista.
Mutta kuulkaapa vielä. Minä toisin lakkiverkaakin ja...»
»Sinä olisit hyvä enkeli», arveli Nikkilä.
»Ja minä kävisin täällä usein, äidin luona ja teidän, ja sanoisin äidille
isältä terveisiä ja teille Jannelta.»
»Kun toisit Jannen tänne meille, niin se vasta olisi. Meidän olisi niin
hupainen sitte olla ja helpompi elää. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte
verorahoja tuoda, terveyttä vain», tuumasi Nikkilä.
»Ei Jannea saisi sieltä tuoda.»
»Miksi ei?»
»Sen pitää veisata Jumalalle kiitosta.»
Nikkilä ei virkkanut siihen mitään, laittausi vain istumaan mukavasti ja
rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettä.
»Niin on onni onnellisten kuin keväinen päivän nousu», sanoi Nikkilä
hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin.
»Nikkilä», havautti hänet Elsa.
»Mitä», tikasi Nikkilä.
»Jopa olette taas yrmynä.»
»Enpähän ole.»
»No kertokaa sitten taas jotakin.»
»No mitä minä kertoisin?»
»Jotakin.»
»No minä kerron», sanoi Nikkilä ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa
rupattaessaan. Ja vähän mietittyään kertoi hän:
»Oli pieni tyttö, jonka isä ja äiti olivat kuolleet, eikä ollut koko
maailmassa ketään, joka olisi häntä elättänyt ja hoitanut. Hän lähti
yksin kävelemään metsään. Käveli koko päivän, ja kun ilta tuli, niin
haki hän pehmeän sammalmättään ja paneutui siihen nukkumaan.
Linnut kun näkivät, että pieni sievä tyttö siinä makasi, niin
kokoontuivat kaikki siihen puuhun, jonka juurella se mätäs oli, jossa
tyttö makasi, ja alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen ääneen, ettei tyttö
eikä kukaan ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttö sitten
nukkui. Aamulla kun heräsi, aurinko paistoi ja linnut vieläkin lauloivat.
Mutta tytöllä oli nälkä. Hän aikoi lähteä kävelemään ajatellen, että
kyllä sieltä joku talo löytyy, kun vielä pikkuisen menee eteenpäin.
Sieltä pyytää ruokaa. Mutta kun siinä nousi istumaan ja juuri oli

lähdössä, näkikin hän siinä puussa kaksi pientä tyttöä. Ne olivat hyvin,
hyvin pieniä, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja
kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, näkyi niillä
hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja
nauroivat. Sitten ne sille tytöllekin nakkasivat niitä omenia, ja kun sillä
oli nälkä, niin haukkasi hän heti ja se oli niin makeaa,