Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta | Page 5

märkä palaa», tokaisi kysytty.
»Tosiaankin niinkuin märkä palaa», toisti emäntä vakavasti. »Eihän
siitä meidän isän jaksannasta ole isosti taikaa.»
»Yksin päivinpähän eletään», arveli Nikkilä. »Vastahan se on tiistai
muilla niinkuin minullakin.»
»Eihän meillä ole muilla kuin maanantai», selitti Viion leski.
»No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin
teidän», tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään
jatkoi:
»Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai? Kun minä
vielä olen ajatellut, että tänään ovat ne verotkin maksettava».
»Ei isä kulta, tänään vasta rumputettiin.»
»No niin, eihän se yksi pää pidä kesää talvea.»
»Huoleksipa se on isällekin paneutunut», sanoi emäntä ja alkoi selittää
vieraalle, että on heillä vielä kirkollisverot maksamatta.

»On ollut muita reikiä, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on
saatu, että verot on pitänyt jättää viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan
nytkin, ei aavistustakaan mistä saisi, ja huomiseen saada pitäisi. Se
ajatteluttanut jos jonnekin päin ja huolettanut hyvinkin.»
»Noo, huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän
antaa avun ajallansa», puhui Viion leski niin vakuuttavasti, että
Nikkilän emäntä jäi kallellapäin katselemaan ja oli sen näköinen kuin
että: tosiaan! Ja sitten kallisti hän päänsä toiselle puolelle ja oli kuin
että: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan.
»Minä olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea
markkaa 28 penniä, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut pääni mistä
saada, vaan en ole keksinyt», selitti lopulta emäntä.
Viion Elsa kääriytyi emäntää vyötäryksiin ja kuiskaten sanoi:
»Minä rukoilen illalla Jumalaa, niin hän huomenna lähettää teille.»
Emäntä myhähti ja silitti Elsan päätä, vaan ei virkkanut mitään.
Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi
kiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät
sakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut, ja
sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat.
»Jeesus siunatkoon», lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä.
»Herran voima on suuri», supisi Viion leski.
»Kylläpä ryskää», sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen
sängyssä.
Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten
kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko
korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli.
Samassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän.
Salamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi
taivaan kantta ratkonut.
Latun emäntä tuli kuin paiskaten sisään.
»Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun
minä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on
matala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten
kulen.--Hyvää päivää kuitenkin.»
»No oletpa sään aikana liikkeessä.»
»No hyvä hyvään sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minäkin tähän
ilmaan.»

»Istukaa.»
»Enpä istu, eipä muutkaan istu, enkä istu jos muut istuisivatkin.»
»No, no?
»No minä olen sillä hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa vain
vahtina, pian karkaa ja jättää puuron kuohumaan. Ihan väkisin sain sen
seisomaan padan ääreen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillä
ehdolla sain, että juoksun vilkkaa tulen tänne ja jo samaa kiirettä
silpasen takaisin.--Lähdin tuomaan teille rahoja. Käydessänne en
muistanut Liisan säästöjä, enkä olisi vieläkään muistanut, vaan kun
huokailin, että onkohan se Nikkilän emäntä saanut mistään verorahoja,
niin Liisa kehumaan, että hänellä on, jos ei ole muualta saanut. Liisa on,
näet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniä, kun on
niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidän asioitaan juossut, ja
laivarannassakin kuuluu joskus käyneen matkustajain kapsäkin
kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin tällöin noukassut--ja missä
tuo kolunneekaan, eihän sitä rasavilliä tiedä--isäkin on antanut pennin
tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki säästänyt saadakseen talvella
oikein hyvät sukset. No, sieltä Liisan kassoja kun katseltiin, niin löytyi
hopeaa ja kolikkoa yhteensä 3 markkaa ja 16 penniä. Ne ovat ihan
pennejä nuo kuusitoista. No tuohon saa täytteen, sen 12 penniä, jos ei
muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota, elä
muuta kuin minä juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitä tänne, että jos ette
muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia», laski Latun
emäntä puhetta kuin köyttä ja lopetti sitten siihen, katsellen Nikkilän
emäntää ikäänkuin että otatko vai juoksutanko takaisin.
Nikkilän emäntä oli suu hymyssä ja silmiään räpytellen kuunnellut
tyynesti puhetta loppuun ja sanoi:
»No se nyt vasta oli. Minä olen ajatellut jos jonnekin päin. Ja juuri
tässä kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo hän: noo huomiseen on
vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun
ajallaan.--Enhän minä ole mistään saanut ja mistä sitä osaakaan täällä
Vaaralla mennä, niillä kun on maksuja itselläänkin. Karénin rouvalta
kävin rukoustamassa...»
»Karénin rouvalta?» Latun emäntä hotasi ja Nikkiläkin silmänsä
pyöristi.
»Niin.»
»No tuota, onko se teille tuttu?»

»En ole ihmistä nähnyt milloinkaan.»
»Se juoksee reppasee tuo meidän äiti, hakee tutut ja tuntemattomat»,
kärisi Nikkilä.
»No niinhän se on, että hakeva hakee povestaankin», puolusti Latun
emäntä.
»Minä olen kuullut, että se olisi ja eikö se olekin semmoisessa yhtiössä,
joka auttaa köyhiä?»
»Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin», nauroi Latun emäntä.
»Ei se ole meitä varten se yhdistys eikä köyhempiäkään varten, vaan
pakanoita. Nehän