Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta | Page 4

noustessaan hän oli aivan varma menestyksestä ja
mieli kuvitteli, että rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin

ja niinkin.
Keittiössä oli piika vain ja liehtoi kuni siivilä. Vilkaisi vähän karsaalla
silmällä tulijaa, vaan ei virkkanut mitään, eikö liene joutanut. Jonkun
ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa puvussa. Hän silmäsi
kulmat kurtussa emäntää ja kysyi piialta:
»Mikä tuo ihminen on?»
»Minä olen Nikkilän emäntä, olisi vähän asiaa Karénin rouvalle», alkoi
emäntä puhella hämillään ja silmät tiheään räpättivät ja suu oli
hymyssä.
»Mitä teillä on asiaa?»
»Minulla olisi vähäisen Karénin rouvalle.»
»Jaa, jaa, mitä teillä on asiaa?» tikasi rouva, niin kuin tyhmänsekaiselle
tikastaan.
»Minä, tuota, läksin rukoustamaan rouvalta rahaa vähän, että saisin
verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniä tarvitsisin... Minä, tuota,
maksaisin...»
»Eei, ei minulla ole», ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta.
Nikkilän emäntä lähti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielä puolijuoksua
pani, ikäänkuin olisi pelännyt kuumaa tuhkaa jälkeen viskattavan.
Häntä hävetti niin äärettömästi.
»Mitä varten minä meninkään, outo ihminen? Vähä kai se minulle
lainaisi, kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö,
ihan höperö minä olen», jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili,
joka oli puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja
lopulta kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea
kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan
päässä melusivat.
»Niin kuin sitä ei muka olisi jo kuultu jo, että rästit ovat maksettavat. Ja
ketä se täällä koskee? Täällähän asuu vain rikkaita, joilla on maksaa
vaikka kaksikymmentä markkaa miehenpuolelta, jollei kaksisataakin, ja
viinirahoja sen markoissa, minkä meikäläiset penneissä.»
Hän astui pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kivihin kopisi ja suu
supatti myötäänsä.
Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus,
joka tahtoi purkautua itkuksi.
Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, sen
autioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät

katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki
kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi
täällä käymään, että oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli näkyi
pilviä, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistä taivasta
vasten.
Kun hän kotiportille tuli ja Mirri häntä pystyssä vastaan juoksi, kaula
kenossa puski häntä ja kehräsi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi
turhasta retkestä ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut.
Vähän alakuloisena istui hän työhönsä, vaan arveli päättävästi:
»No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi
nuljahtamaan.»
Kamarista porstuan perässä kuului kankaankutomisen luske. Pirta
piukki, polkimet narahtivat ja sukkula heti jälkeen surahti. Syvempään
kumartui Nikkilän emäntäkin ompeluksensa ääressä ja liikutteli
neulaansa vinhemmasti.
Nikkilä ätyröi sängyssään. Emäntä oli jo siihen tottunut, monta herran
vuotta kun oli sitä nähnyt, vaan hänen kävi nyt sääliksi ja mieltä kirveli,
jotta muutamia vesiä silmiin herahti.
»Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitään hipleämpää palaa
moneen aikaa, ei lehmän antiakaan kuin tipan iltasella. Kun pääsisi
tästä vähän viljemmälle.»
Mutta miten päästä? Ei näkynyt mitään keinoa päästä tästä nikarasta, ja
sehän se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi
joku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille.
Nikkilä ähki ja puhkuili yhtäläiseen.
Emännän mieleen johtui patruuni Lindbom.
»Jos olisi siltä mennä pyytämään lainaan, se kun on niin
somaluontoinen mies. Vaan mikäpä sitä oudolta. Eihän tuo Karénin
rouvakaan, vaikka sitä on niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin
sitten saattaisi auttaa. Jos isä olisi renkinä ollut jonkun herran luona,
niin se auttaisi varmaan, sillä Nikkiläkin on rehellinen mies ja hyvä
mies kaikin puolin. Paras timperi hän oli komesrooti Bomin
laivavarvissa ja oli siellä viittä laivaa rakentamassa ja monta monituista
lotkua ollut rakennuttamassa Bomille. Jos Bom nyt eläisi, niin kyllähän
se auttaisi, niinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen
tulleet silläkin, mutta meillä oli sen takana säästössä... Janne kun eläisi,
niin ei olisi hätää. Niin elettäisiin kuin herran kukkarossa köyhiä

autellen. Niin elettäisiin kuin Lattukin ja vielä paremmin... Meillä oli jo
talo velaton ja tulot aina tarpeisiin riittivät. Vaan piti onnettomuus
tavata tuota isää ja kuolo temmata Jannen... No se oli niin sallittu.»
Mutta siitä hän palautui ajattelemaan, mitä juuri oli ajatellut, että kun
niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Hän ajatuksissaan
kulki kuin eksyksissä kiertyen aina samaan kohti.
Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminää ulkoa ja huoneeseen tunkeutui
hämärä. Lasten ääni kadulla vaikeni, kuului vain jalan töminää, kun
leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama välähteli yhä tiheämpään ja
jyrisi kovasti.
»Jeesus siunatkoon!» lausui emäntä aina välähdykselle.
Viion leski tuli tyttärineen tupaan.
»Lähdimme tänne, kun niin kammottaa tuo hirveä ilma. Herran
voimahan se on ja hänen hallussaan, niin ettei sitä pelätä tarvitse, vaan
tuntuu se niin oudolle», sanoi leski hiljaisella äänellä.
»Niin, niinhän se on. Istukaa--Jeesus siunatkoon!»
»Minä sitä jo ajattelinkin, että eiköön siitä tule ukkonen, kun oli niin
tukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin
painajainen», puhella kärisi Nikkilä.
»Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettäkin, saati sitten sairasta.
Mitenkä Nikkilä muuten nyt jaksaa?» kysyi Viion leski hiljaisella
äänellä.
»Niinkuin