Vänrikki Stoolin tarinat | Page 8

neuvon keksi:
ajona ei mieli ollakkaan;
paras
temppu paon vasteheksi
pysyminen paikallaan;
ken sen tempun
oikein oivaltaa,
kaikki juoksemiset jättää saa."
Kädet laski ristiin rinnoillensa
ukko, näin kun oli lausunut,
hongan
juureen nukkui hiljallensa,
missä oli istunut,
luottain oivaan
temppuhunsa vaan,
ettei pakenisi milloinkaan.
Suomen joukko, taas kun joutui ilta,
viime taisteluns' on taistellut,

voima mennyt Suomen sankarilta,
toivokin jo rauennut;
niinkuin
laine luotoon särkynyt,
taantumaan käy sotajoukko nyt.
Missä kulki, kuului haike'inta
tuskaa, huolta, huokausta vaan;

rauhatonna riehui joka rinta,
Hurtti vaan on levollaan;
missä rivit
lyötiin hajallen,
siihen vanhus vaipui unehen.
Nukkui, niinkuin muisto Kustavista
ois jo mennyt hänen mielestään,

nukkui unta nyt niin rauhallista,
mit' ei viime yönäkään,
luottain
oivaan temppuhunsa vaan
ettei pakenisi milloinkaan.
KULNEV.
Kun iltaa viel' on hetkinen
ja huvitusta muisto suo,
mä Kulnevista
juttelen,
lie sulle tuttu tuo.
Sep' oli vasta kansan mies,
hän elää ja

hän kuolla ties,
mies parhain, missä taisteltiin
tai maljaa maisteltiin.
Yöt, päivät kun sai taistella
sit' ilonansa piti hän,
ja kaatumista
kukkana
vaan sankar'elämän.
Jos mikä aseeks sattuikaan,
ol' yhtä,
kunhan kaasi vaan,
jos miekka taikka pikari,
jos joi tai tappeli.
Hän harras myös ol' lempimään,
nopeesti kullan valitsi;
tulesta
tuskin pääsikään,
niin tanssit toimitti.
Yön sitten armasteltuaan,

hän kengän riisui kullaltaan,
ja viiniä sen täynnä toi
ja lähtömaljan
joi.
Ja miehen muodon, näitkö sen?
Monella vielä tuvassaan
on kuva
kummanlaatuinen,
paljasta partaa vaan;
mut astu liki, näetpä kuin

se parran alta hymysuin
ja silmin loistaa lempe'in,
se kuva
Kulnevin.
Mut kylläp, outo vaalistui,
kun Kulnev päälle karkasi;
ken hiukan
hiittä kammoksui,
se pelkän häntäki.
Viel' enemmän kuin
keihäällään
peloitti hän jo näöllään,
mieluumpi hänen iskunsa

kuin musta tukkansa.
Semmoinen hän, kun ratsuaan
kädessä kalpa kannusti,
ja
samanmoinen, sanotaan,
kun joskus levähti,
kun, lyhyt turkki
yllähän,
talosta toiseen kulki hän,
ja, missä piti parhaana,
viivähti
vieraana.
Mon' äiti kertoo kauhuaan,
kun kursaamatta Kulnev tuo
kehdolle
astui suorastaan
pienoisen armaan luo;
mut lisää: "Lasta suuteli


hän vain ja nauroi lempeesti,
kuin kuvansaki seinällä,
jos astut
lähemmä."
Se varma, että luonteeltaan
ol' ukko Kulnev herttainen;
lisäksi
juoneen moititaan,
syy oli sydämen;
ja sodassa ja rauhassa
se
sydän oli mukana:
hän suuteli ja surmasi
ain' yhtä hartaasti.

Mont' oli Venään urhoa,
joist' aikakirjat kertovat,
jotk' ennen sotaa
maineessa
jo meillä olivat.
Barclay, Kamensky, Bagration,
tääll'
oli tulleet huutohon;
ei pelkkä lasten leikki tuo,
sen ties, kun ryntää
nuo.
Vaan Kulnevist' ei tiettykään,
ennenkuin sota lähestyi;
kuin myrsky
merell' äkkiään
hän silloin ilmestyi,
niin ankarana, outona
kuin
pilvest ukkossalama,
ja nähtiin koht', ens' lyönnistään,
mit' oli
miehiään.
Ol' leikist' illall' uupunut
niin Suomen mies kuin Ryssäkin.
Jo
luullen; "kaikk' on loppunut",
levossa maattihin;
mut unessa kun
parhaillaan
hopeita, kultaa näemme vaan,
"aseihin!" huutaa vartio,

ja siin' on Kulnev jo.
Tai Ryssäin teiltä kaukana
kun kuormain kanssa kuljettiin
ja syötiin,
juotiin parhainta
ja oikein ahmattiin,
paraasen riemuhun yks, kaks

saa Kulnev kuokkavierahaks,
ja tomupilvi pölähtää,
ja keihäät
välähtää.
Jos silloin seistiin vankkana
ja tehtävämme tehtihin,
niin parta
kestiss' ukolta
se kärvennettihin;
mut tuimana jos oltu ei,
niin hän
se viinat meiltä vei
ja lupas lainan kuitata
Don-virran rannoilla.
Jos tuiskut oli, satehet,
öin, päivin, suvin, talvisin,
ne kaikkialla
kujehet
havaittiin Kulnevin;
ja sotarintaan vastakkain
kun saatiin
rivit armeijaan,

niin tunnettiin koht' iskuistaan
tuo poika aromaan.
Mut Suomen sotajoukossa
ei ollut ainoatakaan,
jok' ei ois
Kulnev-ukkoa
pitänyt vertanaan.
Kun huomas tutut kasvot nuo,

niin ilost' irvisteli tuo,
tuo karhu Saimaan seutujen

kasakka-veljellen.
Ja kokemiinsa kämmeniin
ilolla katsoi myöskin tää,
ja kun hän
ryntäs, oli niin
kuin maksais yrittää.
Sitäpä nähdä kelpasi
kun

Suomen mies ja Kulnevi,
ne kilvan kamppaelivat,
nuo vahvat
molemmat.
Kätensä raukes ainiaks,
hän kaatui miekan kalskeeseen,
mut
nimens' yhä kunniaks
on hänen kansalleen;
ja missä häntä
mainitaan,
hän "sankariksi" sanotaan;
oi kallis sana: "sankari,"

kun saat sen maaltasi.
Syviä meihin haavoja
vaikka usein pisti peitsellään,
on rakas meille
maineensa,
kuin meidän oisi hän;
ei lippu niin eik' isänmaa
voi
veljeyttä vahvistaa
välillä sotamiehien,
kuin miehuus yhteinen.
Siis Kulneville hurraamme,
ei usein mointa löytää voi;
jos
vuodattikin vertamme,
sen sota hälle soi.
Vihollinen jos olikin,

sitähän mekin oltihin;
hän löi, kuin mekin, riemuissaan,
ken tuost'
ois pahoillaan?
Vihattu olkoon pelkuri,
häpeän, pilkan saakoon hän,
mut eläköön,
ken uljaasti
käy sankar'tietähän!
Iloinen hurraa, ponneton
osaksi
kelpo urohon,
olipa sitten veljemme
tai vihollisemme!
KUNINGAS.
Kuningas Kustaa Aadolf
salissaan noussut on,
vait'olon lakkauttaa

ja alkaa lausunnon.
Hänellä kuulijoita
on kolme kaikkiaan:
Toll
marski, Piper kreivi,
Karl Lagerbring, ne vaan.
Kuningas silloin virkkoi,
vakaana lausui näin:
"Suomessa
armeijamme
käy yhä taaksepäin;

toiveemme Klingsporista
on
tyhjiin rauennut,
ja Viapori mennyt,
se pylväs kaatunut."
"Olemme ilmestykseen
turvanneet yhtenään,
pää-enkeli vaan viipyy,

sit' ei näy vieläkään.
Kuitenkin sodan ryske
lähemmäks yhä saa;

se meistä, kuninkaasta,
on arveluttavaa."

"Siis kuninkaallisesti
olemme päättäneet,
ja vakaan päätöksemme

myös täyttää tahtoneet;
me, näätte, tuottanehet
olemme puvun sen,

min Leijonamme vihki
Narvalla taistellen."
"Kahdennentoista Kaarlen
nyt kintaat otamme,
sen miesnä,
kuninkaana
me tehdä tahdomme,
tuon suuren urhon miekan

vyöllemme sidottaa,
kuin hänkin hämmästyttää
velttoa maailmaa."
"Te Piper, toinen kinnas
käteemme vetäkää,
ja, Lagerbring, te toista

samaten käytelkää.
Toll, vanhuus ynnä maine
suo teille kunnian

sitoa vyötäisiimme
tuon miekan voittoisan."
Kuningas juhlallisna,
kuin mikä jumala,
kahdennentoista Kaarlen

nyt nähtiin puvussa.
Täll' erää liian ylväs
hän oli puhumaan,

salissa pitkin astui
hän askeleilla vaan.
Kun astuntansa loppui,
uus näky nähtihin:
hän kintahat ja miekan

taas antoi takaisin,
loi toisiin katseen, josta
ol' leikki kaukana,
ja
vaiti-olon taaskin
lopetti armossa:
"Nyt Lagerbring saa laittaa
sanoman Suomehen,
puvussa
Leijonamme
jo meidän ollehen.
Toll marski, Piper kreivi,
ma
teidän kumpaisen
todistajaksi kutsun
tekoni ylhäisen!"
Ei tiedä aikakirjat,
hän saiko muuttumaan
teollaan uljahalla
asiat
Suomenmaan;
vaan hämmästyipä kyllä
läheinen maailmans',
Karl
Lagerbring, Toll marski
ja Piper kreivi kanss'.
SOTAMARSKI.
Rantsilassa riemu raikui,
leiriss' oli juhlan vietto;
voitost' oli
Siikajoen
tullut Cronstedtille tieto;
eri seurueissa juotiin

isänmaalle rakkahalle,
onnen ensi koittehelle,
palanneelle kunnialla.
Yhdessäpä siinä nähtiin
kaksi everstluutnanttia,
ukot Christjernin ja

Lode,
kokeneita sankaria.
Vertaisena näiden rinnall'
Aminoffkin
istui siellä,
piirin ympärille kertyi
parvi nuorempia vielä.
Vapahasti niitä, näitä
juteltihin juotaessa,
suistaa tarvinnut ei
kieltään
seurueessa semmoisessa;
päällikköiden heikkoutta
ilman
vaaraa moitittihin,
nimist' ylpeist' ennen muita
marskin nimi
mainittihin.
Aflecht, joka Revonlahdell'
urhoretkeilynsä päätti,
ilkkui: "Malja
Klingsporille!
tavat vanhat pois hän jätti;
hauska nähdä kuinka nyt
hän
keikuttaapi niskojansa;
vihdoinkin hän seistä tohti,
pitkin
maata juostuansa."
Cronstedtinpa ajutantti,
Reiher luutnantt' tuohon tiesi:
"Lemmon
valhe että Klingspor
seisahtanut on kuin miesi;
Adlercreutz ja
Hertzen poisti
häpeämme kunnollansa;
marski, hitto vieköön,
matkall'
oli vanhaan tapahansa."
Majuur' Furumark hän lausui:
"Kuninkahan syy on tässä.
Miksi
hänen armostansa
leikkiin pääs' tuo pata-ässä?"
Ladau virkkoi: "Sin'
et kelpaa
arvostamaan marskin työtä;
sull' on sydän, hällä vatsa,

sä