Vänrikki Stoolin tarinat | Page 9

voit kuolla, hän vain syödä."
Ehrnroth sanoi: "Muistelkaamme
missä loisti aikoinahan;

makasiinissa ei syty
halu harras kunniahan;
Klingsporinhan
sankar'ura
oli komissariati,
ihmekö, jos rakas hälle
tappelu nyt ei,
vaan vati."
Tigerstedt, tuo Suomen poika

joka niinkuin Aflecht raukes,
kiristeli
hampaitansa,
kiukust' irti kieli laukes:
"Totta, hän on muukalainen,

kasvanut ei laaksoissamme,
hän ei taida meidän kieltä,
eikä tunne
tapojamme."
"Mut on meidän maan hän nähnyt,
nähnyt on sen saaret, luodot,

niinkuin mekin vuoriltamme
tuhanten sen järvein muodot.


Sydämettä, Jumalatta
se on, jok' ei hartahasti
innostuisi
puoltamahan
tätä maata kuoloon asti!"
Christjernin nyt katsoi Lodeen:
"Nuoriapa kuule, veikka,
hampaiss'
on taas Klingspor heillä,
sepä onkin vanha seikka.
Onneamme
kiittää saamme,
vaikka veriin kaatunemme;
toista se kuin mit' on
suotu
meidän marski raukallemme."
Vanha Lode, jäykkä herra,
oli vaiti istununna;
nyt nousi ukko
seisaallensa,
kasvoiltansa punastunna,
lasin täyden joi hän pohjaan,

voimalla sen pöytään laukas,
hatun pisti kainaloonsa,

suuttuneena suunsa aukas:
"Pois ma joukostanne lähden,
pitäkäätte riemujanne;
Klingsporista
moitett' aina
saapi kuulla seurassanne.
Sotamarski, sotamarski,

muut' ei ole haastamista;
häpeä ett' urhomiehet
kehtaa haastaa
tuommoisista."
DÖBELN JUUTTAALLA.
Rovasti lausui: "Varman kadotuksen
tuo Döbeln uskoton saa
kuoltuaan.
Ma tulen, neuvon, sanat lohdutuksen,
tuon hälle, hänpä,
hetken kuultuaan,
nouseepi vuotehella ryntäillensä:
'Prelaatti pois'
hän huutaa rengillensä,
'ja laita ettei täällä liehakoi.'
Näin käykö
haastaa kuolemaisillansa?
Vaan itse vastatkoon hän onnestansa,
ma
tein mink' ihminen ja pappi voi."
Näin herkkupöydässänsä haasteleepi
rovasti herra, prameudessaan,

hän lausuu näin ja siihen huokaiseepi,
ja syö, ja leikkaa vielä
paististaan.
Mut vuoteellaan on Döbeln tuskissansa,
ja tauti hehkuu
hänen kasvoillansa,
raskaana nousee rinta levoton.

Väkensä oli
Pohjaan kiirehtänyt,
ei vuorokauteen kahteen levähtänyt,
hän itse
Joensuuhun tullut on.
Suonissaan polte on, mut polttavampi,
on tulen hehku hänen

mielessään,
ja tuska, taudin tuskaa ankarampi,
syvältä hohtaa hänen
silmistään.
Hän hetkiä on lukemahan tarkka,
hän kuultelee ja vartoo,
silmä arka
useesti kääntyy porstuahan päin.
Ov' aukenee ja siitä
vakavainen
kenraalin luokse astuu nuorukainen,
ja Döbeln lausuu
vieraallensa näin:
"Turhuutta paljon, tohtor', uskotahan,
ma lienen vapaa-uskoja jos ken,

mut lääketaitoon sai mun luottamahan
tää otsani ja ystäväin
Bjerkén.
Siis olen noudattanut tahtoanne,
kuin lapsi maannut,
niellyt rohtojanne
ja niitä pöydälläni kärsinyt.
Te tiedettänne
seuratten, sen tiedän,
mut päiviäkö senvuoks maaten vietän?
Ei,
rikkokaa, kuin mies, sen säännöt nyt!"
"Se tahton' on, mun täytyy taudin alta
nyt päästä, nousta vaikka
haudastain.
Haa, kuulkaa! Tykkein jyske Juuttahalta!
Siell' arpaa
lyödään Suomen sotijain.
Nyt estetyksi tulla joka hetki
voi
Adlercreutzin palauksen retki.
Kuin käy sun sitten, väki urhoinen?

Ei, tohtor', ystäväni, keino keksi
mun sinne päästä, vaikka huomiseksi

ma kivun saisin kymmenkertaisen!"
Sen kuuli lääkär' vastenmielisesti,
mut katse kirkastui jo kohdastaan

kätensä laski pöytään tyvenesti
ja pyyhkäis siitä kaikki kerrassaan.

"Nyt kenraali, ei estett' ole näissä."
Ja puna kirkkahampi
poskipäissä,
jo Döbeln nousi jaloin horjuvin:
"Suur kiitos, ystävä, ja
suuta sitte!
Te selvemmin kuin muut mun ymmärsitte,
olette mies,
niin olen minäkin."
Jo tykit Juuttahall' on vaienneina,
sielt' ensi viljan tuonen halla vei,

ja Suomen joukko hajan, pirstaleina,
on valmis kuolohon, vaan
voittoon ei.
Vast' yhden rynnön torjui puoleltansa,
Ja Kosatshkovski
sotalaumojansa

taas järjestääpi, kaikki murtaakseen.
On kolkko
hiljaisuus kuin ukkossäällä,
kuin vaaru, paennut jo päämme päällä,

taas salamoineen uhkaa uudelleen.

Jäännökset voitoistamme kallehista,
nuo rivit harvat, ken sain
kokohon?
On voimaa, mieltä, miehuutt' uskollista,
mut järjestäjä
itse poissa on.
Hän vaaroissamme kirkkain toivon tähti,
mies, jonka
johdoss' urhot Porin lähti
satahan verileikkiin ihanaan,
hän
miestensä ei näkis kaatumista,
urosten tyyntä kuoloon astumista,
ei
hän, mut sattumus nyt ohjais vaan.
Ei unhoon jää ett' olit sinä siellä,
jok' ennenkin veit vaaraan joukkoas,

sä, josta maamme riemuitsee nyt vielä,
vaikk' itki Eek sun kovaa
onneas!
Mut sä ja ystävän, te urhosasti
tapella voitte kyllä kuoloon
asti,
vaan sairas yksin taisi johdattaa.
Sä seisot vaiti, valmihina
muuten,
Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen,
Schantz ärjyy
vaan, ja Konow kiroaa.
Vait, kuule! Kummulla nyt hurratahan.
Mies ratsastavan nähdään.
Ken se on?
Se vasta ääntä! Mistä riemuitahan,
kun miesten hurraa
raikuu ponneton?
Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot,
se kasvaa,
paisuu, nielee sotajoukot
ja vyörykkeenä vierii laaksohon.
Haa, hän
se tänne rientää ratsullansa,
mies pienokainen, vanne otsallansa,
se
jalo, uljas, armas kenraal' on.
Vaan hiljaa! Kuule kuinka joukollensa
hän äsken hajonneelle huutaa
nyt!
Hän ratsastaa sen luo, ja paikallensa
riviinsä joka mies on
rientänyt.
Tiheessä miestä välkkyy asehissa,
ja joukko musta
ryysyvaattehissa
taas järjestyksessä on hirmuinen.
Ei taistella nyt
vain aio se koittaa,
ei enää kuolla vain, mut myöskin voittaa,
uus
henki innostuttanut on sen.
Vahvistuneita rivejänsä pitkin
nyt rauhallisna Döbeln ratsastaa,

jokaisen parven kaikki soturitkin

terävin silmäyksin katsastaa.
Sen
Suomen mies ja Ruotsin saattoi nähdä,
ett' aikoi jotakin hän suurta
tehdä,
hän miettivämp' ei ollut milloinkaan;
mut lauheamp' oli
myöskin entistänsä,
myhäillen usein jonkun nähdessänsä
jylseitä,
arpipäitä tuttujaan.

Sull' onpi, Kothen, joukossas sen moinen,
korpraali Standaar, numro
seitsemäs,
jalassa saapas-ruoju on, mut toinen
on aivan kengättä ja
verikäs.
Luo tultuansa Döbeln seisahtaapi,
hän avoin silmin ukkoon
katsahtaapi,
käs' otsallaan, ja ensin hän on vait.
"Olithan", lausui
viimein suuttumalla,
"sä Kauhajoella ja Lapualla;
tämänkö palkan
voitoistamme sait?"
"Kenraali", näinpä lausui vastaan ukko,
"täss' antamanne pyssy vielä
on.
Sen piippu viel' on eheä, ja lukko
lyö tulta, siinä kylliks'
olkohon.
Ei pukuani soimattane vainkaan;
ei muilla verho paremp'
ole lainkaan,
ja miest' ei arvattane vaatteihin.
Kengässä taikka ei,
ken huoli tuosta;
vaan laittakaatte, ett'ei täydy juosta,
niin jalka
seisoo saappahattakin."
Ja äänetönnä Döbeln hattuansa
vanhuksen kunniaksi kohottaa.
Luo
Brakelin nyt rientää ratsullansa;
Larm rumpalin hän siellä nähdä saa.

Hän tämän tunsi Kustaan sodast' asti;
nyt ukon käsi liikkui
kankeasti,
se pärrytykseen tuskin taipuikaan;
hän paraateissa
harvoin nähtiin myötä,
vaan aina, missä tehtiin verityötä.
Näin
kenraal' loihe hälle lausumaan:
"Jo etkö, veikko, ole kyllästynnä,
tääll' eikö löydy miestä nuorempaa?

Täss' olet kaiken päivää köykistynnä,
et liikkumaan nyt palikoitas
saa."
Puhetta kuuli urho mieliharmin:
"Kenraali, kyll' ei pärrätä käy
Larmin,
kuin poikain ei se vanhan solju työ;
mut kaks on mulla
kättä vahvaa, jäykkää.
Jos huudatte kuin Armfelt? 'Päälle käykää!'

Larm harvakseen, mut hartahasti lyö."
Lapuan sankar' hymys, antain kättä
Armfeltin aikalaisen sankarin.

Joelle riensi sitte viipymättä
luo vapaajoukon Gyllenbögelin.

Siell'
äsken maalta tuodun nuorukaisen
hän näki