Vänrikki Stoolin tarinat | Page 7

hylkisikään!
Siis, ryyppykö ensistään?"
"Kov' on taistelu", jatkoi luutnantti,
"pian ryssä jo sillan saa,

etujoukkomme Kauppilass' horjuupi,
ylivoima sit' ahdistaa,
kaikk'
on nurinpäin, väki hämmennyt;
min käskyn saan minä nyt?"
"Sen, että nyt käykää istumaan,
ja lautanen käskekää
ja siten syökää
huoleti vaan,
ja syötyä ryypätkää,
ja juotua syökää uudelleen,
se
on käskyni ummelleen."
Sydän nuoren kuohahtaa sotilaan,
viha silmistä liekehtii,
"Kenraali,
ma jos toden lausua saan,
joka mies teitä halveksii.
Sotajoukossa
kaikkein mieli on se:
oletten pahin pelkuri te."
Sandelsin putos kahveli pois,
hän on vait, jopa naurahtaa.
"Kuin,
herrani, Sandelsko pelkuri ois?
Vai niin! Sepä perhanaa!
Bijouni,
mun ratsuni tuokaa, hoi!
Nyt pastori jäädä voi."

On taistoa, ryskyä, paukkinaa
tuon Virran äyräällä;
savupilvehen
peittyy järvi ja maa,
tult' iskevi pilvestä,
jyly ilmoiss' on kuni
pitkäisen,
maa järkkyvi hurmeinen.
Tuoss' Suomen joukko se seisoi vaan,
se ei vaaroja peljännyt;
mut
miehestä miehen kuiskaillaan,
salanurkua kuuluu nyt
"Hän on
poissa, hän piilohon taasen käy,
kenraalia viel' ei näy!"
Mut hän näkyy, saapuvi, vallill' on,
lipun vierehen seisahtuu;
vaka
silmä; ja kirkas otsakin on,
jalo kantavi häntä Bijou,
ja hän
liikkumatt' istuu, seutua vain
näköputkella tarkastain.
Ja kaukaa siinä hän huomaitaan,--
tuhat kaatoi, ken hänet kaas,--
ja
tykkien paukkina kiihtyy vaan
vihollisten puolella taas,
yhä luoteja
vinkuvi ympäri pään;
hän ei vilkuta silmääkään.
Fahlander urho ei viipyillyt,
luo päällikön ratsasti hän:
"Kenraali,
on vaarassa henkenne? nyt,
alas, teihin tähdätähän!"
"Alas, kenraali,
turmio karttakaa",
väki myrskyten huudahtaa.
Sandels ei liikkunut paikaltaan,
hän lausui vaan: "Mikä lie
tuon
joukon, onko se pelvoissaan?
Jos se horjuu, surma sen vie.
Saa
koittaa. Valmiit taistelohon!
Heti Ryssät täällä jo on."
Tuo parvi, mi Kauppilass' on otellut,
ylivoimaa torjuillen,
se
urhokkaasti on taistellut,
päin rientävi nyt paeten;
se jo patterillen
on kerjennyt,
ohi siitäkin karkaa nyt.
Sandels,--hän on yhä liikkumaton,
ylväänä hän istuvi vaan;
vaka
silmä ja kirkas otsakin on,
ja hän loistavi ratsullaan,
sotalaumaa
silmävi ryntääväin,
joka syöksevi vallia päin.
Se jo saapuukin, liki tulvailee,
hän vaaraa ei näekään;
tuhat pyssyä
hänt' yhä tähtäilee,
hän siit' ei tietävinään;
hän vartoo, katsovi
kelloaan,
kuin tyyn' olis rauha vaan.

Jopa hetki se löi, jota vartosi hän,
ja hän riensi Fahlanderin luo:

"Rivit onko nyt valmis se särkemähän,
kuten ennenkin, väki tuo?

Pöyhkeillä ma Ryssien annoin. Haa,
takaisin ne nyt viskatkaa!"
Näin lausui hän, oli kylliks tää;
ilo kaikuvi ilmoihin.
Kuussataa
miestä nyt rynnistää
alas Ryssihin ylpeihin;
pois parvi parvelta
syöstähän nuo,
kunis sortuvat sillan luo.
Sandels, hän luo väen voitokkaan
tuli rantahan ratsastaen.
Ohi
joukkojen kun veripurpurassaan
nyt lens hepo valkoinen,
ja kun
riemun hurmoma kenraali
urojansa nyt tervehti;
salanurku se kaikk' oli hälvennyt,
kaikk'' ilkeät kuiskaukset,
ilo
myrskyinen vaan kaikui nyt,
sekä hartahat kiitokset;
tuhat-ääninen
huuto nyt soi: "Hurraa
kenraalia urhakkaa!"
KAKSI RAKUUNAA.
Stooli toinen oli, toinen
Luodiks nimitettihin;
miehuus, voima
yhdenmoinen
kumpaisellakin.
Yhdess' Saimaan rantamalla
ovat
kasvaneet,
saman kurkihirren alla
veikkoin' otelleet.
Rakuunoiksi sitten tehtiin
yhtenä he päivänä;
kestävän he aina
nähtiin
vaarat veljinä;
eipä jättänehet vielä
vanhaa riitaa pois,

kilpailivat sotatiellä,
kumpi uljaamp' ois.
Miehuudesta joukossansa
olivat he mainitut,
siinä heit' ei
voittavansa
kenkään kerskannut.
Kumpikin he korpraaliksi
kohta
tehtihin,
mutta yhtä riitaisiksi

jäivät sittenkin.
Keskenänsä heillä vielä
kilpa kesti muinainen,
toinen oli sotatiellä

toisen vertainen.
Kummallenkin sama rata
kulki kunniaan,

Luoti kun saa kunniata,
Stoolkin mainitaan.
Jopa vihdoin vastaiseksi
Stoolin onni kiekahtaa;
Luoti hän jää

terveheksi,
Stool se haavan saa.
Maata sairashuonehessa
saa nyt
tuskissaan,
Luoti veikon otellessa
olla jouten vaan.
Monta kuuta kurjaa siellä
näin kun oli viettänyt,
sotahan ol'
urhomiellä
taas hän rientänyt;
mut ei ollut joukossansa
enää
etevin:
Luotipa jo rinnassansa
kantoi mitalin.
Stool hän näkee ystävänsä
onnen uuden, mainion;
mitä tuntee
mielessänsä,
siitä vaiti on,
sit' ei sana, silmäykset
silloin
ilmaisseet.--
Nyt ol' yhdess' ystävykset
päivän retkeilleet.
Kylliksi on partioita
käyty, aik' on kääntyä.
Tomu tuiskuu,
kasakoita
alkaa näkyä.
Luoti lausuu: "Käänny tiestä,
muu ei
autakaan;
veikko, heit' on viisi miestä,
meitä kaksi vaan."
Stool hän nauroi katkerasti:
"Oikein, jos sa viivyt nyt,
vuotais veres,
tähän asti
vielä säästynyt.
Mene, kell' on rinnassansa
merkki
kunnian,
liian hyv' on käymään kanssa
heitä vastahan."
Heti miekka kädessä hän
riensi kasakoita päin,
katsonut ei
ystävähän,
lausuttuaan näin.
Ett' on toinen kiukuissansa,
siit' on
huoleton;
jäikö tuo vai tuli kanssa,
hälle yhtä on.
Seisahtua hän ei aio,
eteenpäin on matka vaan;

maistaa hänen
miekkaans' sai jo
poika aromaan.
Parku, pauke kuuluu siellä,

kostoon rynnistää
Ryssät nuo; mut Stoolin vielä
pystyssä on pää.
Mut on onnellakin raja,
voitto väistää voittajaa,
ratsuinensa
ratsastaja
maahan kellahtaa.
Taistelee, vaikk' on se turhaa,
maassa
vielä mies,
neljän peitsen vaikka murhaa
uhkaavan hän ties.
Surman suu jo aukeaapi,
jäljell' on vain tuokio.
Mistä apua nyt
saapi?
Siin' on Luoti jo!
Murhaajat tuo kohta suistaa
irti
veikostaan;
ken nyt kaatunutta muistaa,
taas kun taistellaan?

Sortui neljäst' yks, mut Luoti
silloin hänkin haavoittui;
veri
virtanaan jo vuoti,
käsi hervahtui;
voiton toivoa nyt hällen

mistäkään ei näy;--
pystyssäpä Stool on jällen,
taisteluhun käy.
Loppuun leikki leikiteltiin:
taru kertoo vieläkin
illall' Luodin tulleen
telttiin
Sandels kenraalin.
rintamerkki kourassansa:
"Ellei rahaa
saa
myöskin Stool nyt rintahansa,
tääkin ottakaa."
HURTTI UKKO.
Nuotioll' ei Hurtti vanhukselle
jutun puutett' ollut milloinkaan;

usein yöhön istui valvehella,
kertoellen muistojaan,
nysääns' yhä
sytytellen vain
ja sen kohta taasen unhottain.
Kolmas Kustaa hänest' oli miesi:
"Venään rouvaa vastaan ylpeää

urheasti taistella hän tiesi;
aika toinen se kuin tää;
kuningas ol' altis
vaaroihin,
kallis nyt on henki marskinkin."
"Kunnian ja velvoituksen teiltä
jos ei herrat olin väistynyt,
käsist` ei
ois voitto mennyt meiltä;
petos Kustaan surmas nyt
Karvaan palkan
maailmalta saa,
sääli kuningasta uhkeaa."
"Anjalassa puhui leppyisesti
kapinoitsevalle joukollen;
korpraal'
Luoti häntä salaisesti
nykäis: 'joko laukaisen?'
'Älä', vastas'
suopeasti hän,
Malttakaamme, vasta nähdähän.'"
Näinpä laski iloisella miellä
tulen ääress' ukko juttujaan,
punaisena
poski hohti vielä,
harmaa oli tukka vaan;
nuoremp' oli Kustaan
aikoihin.
Tullut nyt ol' Oravaisihin.
Yötä hongikossa synkeässä
ennen tappelua vietettiin.

Harva vaan
nyt unta sai, mut tässä
Hurtti vaipui nukuksiin;
muulloin aina
valppain valvomaan
ennen muita meni nukkumaan.
Hetken iltaa oli istuskellut
hongan juuressa hän levähtäin,
nysääns'

sytytellen valitellut
sodan käyvän nurinpäin;
sanoi ruvenneensa
miettimään,
kuinka paon saisi päättymään.
Näinpä sanat sattui: "Opetettu
kylläks on jo meitä taantumaan.

pohjaan päin jo ennen juoksutettu:
sinne taaskin samotaan.
Kurjaks
toivoksemme pako jää,
lempo tiesi, mihin päättyy tää."
"Huomenna, kun mennään taistelohon,
alkakohon silloin tapa uus.

Kellä halu, ajoon suostukohon,
Hurtin loppuu mahtavuus;
hävettää
jo häntä alkaa nyt
ettei aikaa sitten väsynyt."
"Vanhoillansa ukko