Vänrikki Stoolin tarinat | Page 6

seisoi tyynenä vanhallaan:
"Pidättäkäätte pamppua
hetkeks vaan,
siks että palkan tuolle ma maksaisin,
jok' ampui teitä,
juuri kun tuustaisin."
Näin lausuin Brask nyt tähtäsi pyssyllään;
ja pensaan taakse huomasi
äkkiään
von Konow miehen kaatuvan parrakkaan,
noin
kaksikymment' askelta heistä vaan.
"Vai tuonko luoti vinkasi korvissain,
kun äsken sulta, ystävä, tuustin
sain?
Kas sepä miehen työt' oli kerrassaan,
sen tuskin unhotan minä

milloinkaan."
Brask Konowill' on vuosia viettänyt;
he yhdess' aina nähdähän
käyvän nyt,
useinkin niinkuin ystävät rakkaimmat,
mut melkein
yhtä taajahan jankkaavat.
KUOLEVA SOTURI.
Lemulla oli verinen
jo päivä päättynyt,
ja kaatuneitten viimeinen

valitus viihtynyt;
maa, meri, kaikki pimeni,
yö niinkuin hauta
vaikeni.
Ja rannalla, miss' oteltiin
tää päivä umpehen,
soturi vanha
huomattiin
Suursaaren aikuinen;
käs' otsall' on, ja kelmennyt
on
poski, veri ehtynyt.
Ei hänen jäähyväisiään
omainen kuulla saa;
maa, jota kantaa
verellään,
ei ole synnyinmaa.
Kotinsa Volgan rannan on,
tääll' on
hän vieras suomaton.
Hän sammuvan luo katsehen
välistä ylöspäin.
Hiekalla saman
tanteren,
kanss' ukon vierekkäin,
on nuorukainen kylmennyt;

sitäpä ukko katsoo nyt.
Kun sota riehaa, luodit soi,
he elon innoissaan
toisiinsa vihan tulta
loi,
mitellen miekkojaan.
Nyt nuoren miel' ei sotihin,
ja rauhaa
pitää vanhuskin.
Kuluupi yhä hetket yön.
Mist' airon loiske tuo?
Kun tanterelle
verityön
kuu valoansa luo,
vesillä nähdään venonen,
ja maalle
soutaa neitonen.
Hän käy kuin haamu rauhaton
kautt' tuonen niittomaan,
ruumiita
katsoo, vaiti on
ja kyynelehtii vaan.
Hiljaista hänen käyntiään,
sit'
ukko katsoo ihmeissään.

Mut, kulkeiss' yhä neitosen,
hymyilee lempeemmin
suruinen silmä
vanhuksen
ja miettiväisemmin.
Sydän se aavistanut lie,
mihinkä
tytön kävi tie.
Hän vartoi: tyttö läheni,
kuin sanan saanut ois,
niin suoraan,
tyynest', ääneti,
kuin henki häntä tois,
hän tuli. Paistehella kuun

nyt silmä sattuu kaivattuun.
Hän näkee, nimen huudahtaa,
ei sanaa vastaan soi;
hän syliin hälle
suikahtaa,
syleillä ei se voi;
puhkaistu rint' on riutunut,
kaikk'
ääneti ja kuihtunut.
Kyynelpä silloin sotilaan
poskelle vierähtää,
hän silloin lausuu
sanan vaan,
jok' yöhön häviää,
ja nousee, astuu askelen,
ja kuolee
neidon etehen.
Tulkitsematon sana tuo
ja katse suruinen,
sanoppa, mitä virkkoi nuo,

ja vedet silmien?
Ja neidon luo kun päästyään
hän kuoli, mitä
miettikään?
Mielenkö rauhaa kaivaten
viel' ääntään koroitti?
Sovintoako
rukoillen
hän neitoon katsahti?
Suriko että lapset maan
vaan
vaivaavat ja vaivataan?
Viholliskalpaa kantaen
hän saapui sotimaan;
mut hälle, anteeks
antaen,
ojenna kättä vaan!
Eloa kosto tarkoittaa,
mut hauta vihan
sovittaa.
OTTO VON FIEANDT.
Ristiinasta oli mies,
Otto Fieandt, hänpä ties
antaa muille
käskyjänsä,
ollen vanhin veljistänsä.
Sodass' oli tosiaan

everstluutnantti hän vaan;
armeijass' ois olla
suotu,
jos ois tottelemaan luotu.

Mut hän piti päänsä ain',
omaa tietään kulki vain,
totellut ei sanaa
toisen,
sai siis joukon erikoisen.
Entä näkö? Pukunaan
harmaa lievetakki vaan,
tehty kotikankahista,

villat kotilampahista.
Päässä isän hattu on,
kulunut ja nukaton,
peru saatu Lappehelta,

vaarin kuolintanterelta.
Talvin lammasnahkaset
väljät, varsin lyhyet,
pikisauma-saappaat
kanssa;
näin hän johti joukkoansa.
Ei ois urhon näköinen
kansan nähdä nykyisen;
aika toinen, toinen
tunto,
syvemmällä piili kunto.
Miekka oli suotta vaan;
tokko sodass' ampuikaan
yhtäkään hän
laukausta,
siit' ei ole kertomusta.
Ruudit, raudat, lyijyt, ne
huoleks jäivät miehille;
ne, ne lauloi,
hänpä soitti,
ruoska kourass' ukko voitti.
Sillä läimähytti vaan
eestä maan ja kuninkaan,
niinkuin tammi
vankkumatta,
leikistänsä uupumatta.
Tapella hän kyllä tais,
huoli viis, ken voiton sais,
innon vaan pyys'
saada voimaan,
siihen ruoska valmis soimaan.
Kiireesen ei Suomen mies
ole luotu, sen hän ties;
miehuutt' ei, vaan
tapaa moitti,
vauhtia siis auttaa koitti.
Piippu piti olla vaan,
muuten hyv' ei ollutkaan;
sauhu suussa,
voimin kaikin
ruhtoi, vaikka selkääns' saikin.
Keskelläkin pauhinaa
otti uutta tupakkaa,
lähin mies sai viivähdellä,

tulta hälle viritellä.

Joukossaan kun sitten hän
hiessä ja verissään,
sivaltaen
ruoskallansa,
imeskellen piippuansa,
miehensä sai janahan,
pajunetit tanahan,
ryntäs joukkoon
taajimpahan,
oli niinkuin kotonahan,
haastoi vahvaa suomeaan,
huusi niinkuin niitullaan,
kiitti, laitti,
mitä milloin,
töliistää ei saatu silloin.
Hyvä nyt ei ollutkaan
vihollisten, sanotaan;
silloin oli hitonlainen,

muulloin aivan moukkamainen.
Niin hän viimein joukkoineen,
piippuineen ja takkineen,
tapeltuaan
raivoisasti,
pääsi Karstulahan asti.
Turva Suomen sotijain
tämä joukko oli vain,
toista tuhatt' tällä
kertaa;
Vlastov hän toi kolme vertaa.
Leikki oiva odottaa,
Fieandt pistää tupakkaa,
ruoskaa
saappaankorkoon koittaa,
ryntäämähän mennä soittaa.
Kuustoist' tiimaa kesti kai,
vihdoin selkähänsä sai,
täytyi täyttää
pakosalle,
heittää kaikki perhanalle.
Silloin, niinpä tiedetään,
enää ei hän lyönytkään,
hatun painoi
alemmaksi,
muuttui muita lauhemmaksi.
Möttöseen näin ratsasti,
Satulaan vaan tuijotti,
piti kättä povessansa,

muistanut ei piippuansa.
Mitä silloin miettikään,
sit' ei tiennyt yksikään,
neuvotella yksin
mahtoi,
väki kulki, kuinka tahtoi.
Lintulahteen tultuaan
olkikuvon pyysi vaan,
tahtoi unta
vaivoistansa,
maistanut ei ruokiansa.

Näin hän päätti päivän tän.
Aamullapa varhain hän,
saatuansa unta
vähän,
jo on toinen mieleltähän;
taas häll' entinen on pää,
ovest' ulos tirkistää,
vanhan tuiman
muodon saapi,
kulmiansa julmistaapi.
Maistoi taskumatistaan,
tiuski nuorta veikkoaan,
joell' antoi puustin
heti,
Perhossa jo sauhun veti.
Oli, miten olikaan,
sodass' ase tarvitaan,
mut ei sukkeluutta vailla

sota Fieandtinkaan lailla.
Miehet nytkin lausuvat,
vaivojaan kun muistavat,
pääarmeijan
taantumusta,
kotimaansa kukistusta:
"Toisin olin käynytkin,
johtaessa kenraalin,
jok' ois aikaa arvioinut,

tappelussa tupakoinut."
SANDELS.
Sandels, hän Partalass' istuvi vaan,
suurustaan huoleti syö.
"Nyt
käydään Virralla taistelemaan,
heti kello kun yksi lyö.--
Olen tänne
teitä ma käskettänyt.--
Hyvä pastori, lohtapa nyt!"
"Tää päivä te luonani viipykää,
sitä pyydän ja vaadinkin;
On teille
tuttua seutu tää,
Ja sen tietoja kaipaisin.
Ei pelkoa! Verta ei
haistetakaan.--
Madeerata maistellaan."
"Tutshkov hän suopeast' ilmoittaa
välirauhan jo päättynehen.
No,
mut syökää! Kastint', ah, suvatkaa
Kun syöty on, ratsaillen!--
Täss'
ottaa täytyvi minkä sai,--
margootahan juotte kai?"
Sana tuotihin nyt, sana kiireinen:
"Välirauhamme rikkunut on;

Brusin palas pois etuvahtinehen,
ja silta on purkamaton.
Kakstoist'
oli meidän kellomme, vaan
yks Ryssäin on, sanotaan."

Sandels hän istuvi herkkuillen,
tuost' ei ole ollakseen.
"No, pastori,
hanhea hiukkaisen!
Sitä syö ihan mielikseen.--
Dolgoruki se taasen
nyt kiirehtää;
hänen terveikseen lasi tää!"
Sanantuojapa virkkavi: "Kenraali,
min vastuun viedä ma saan?"--

"Ett' everstillä on patteri,
ja siltakin kaita on vaan.
Hän tunnin,
puolisen kestää saa.
Hyvä pastori, nyt vasikkaa!"
Sanansaattaja läks,--meni tuokio näin,
joku taas tuli ratsastaen;
hän
lentävi nuolena kiidättäin,
alas hyppävi portaillen;
näkö hällä on
nuoren luutnantin,
ajutantt' on se Sandelsin.
Salihin hän ompi jo kiiruhtanut,
hänen silmäns' säihkyelee.

"Kenraali, jo verta on virtaillut
ja vert' yhä virtailee.
Tapellaan, mut
uljaammin tapeltais,
jos teit' edes nähdä sais."
Sandels, hän huoleti katsahtaa:
"Kuin liesi te hohkaatten.
Ajo kai
väsyttääpi ja hiuvottaa,
levätkäätte ja syökäätten!
Ken ruokaa,
juomaa