Vänrikki Stoolin tarinat | Page 5

"voi miksi aiot, Sven?"
niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi

leveän suunsa, vastaten: "he, sotamieheksi!"
Ivaten vanhus hymyili: "Sinäkö nulikka,
sinäkö sotamieheksi? he,
tiedä huutia!"
"Niin", lausui poika, "täällä teen ma kaikki hullusti,

ehk' eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi".
Tuost' ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään;
Sven, pussin
selkääns' ottaen, läks' joukkoon lähimpään.
Hän terve oli, mittava, no,
muusta huoli viis,
rekryytiks väkeen Dunckerin pääs' tinkimättä siis.
Tulipa sotatemppuja nyt Dufvan harjoittaa,
se omituist' ol' laatuaan,
ja nähdä hupaisaa;
korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen,
Sven

toimessa ja leikissä ol' yhtä totinen.
Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään,
hän maata polki tömisti
ja astui hiessään;
mut käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan,

tek' "oikeaan" ja "vasempaan" päin vastoin aina vaan.
"Jalalle pyssy" oppi hän ja "pyssy olkahan",
tanahan laski painetin ja
teki kunnian;
vaan "kunniaa" kun huudettiin, hän laski painetin,
kun
pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin.
Näin tuli Dufva kuuluksi äkseerauksestaan,
ja kaikki, miehet,
päälliköt, ne häntä nauramaan.
Mut vakaana hän astui vaan ja tyytyi
kaikkihin,
ja toivoi aikaa parempaa,--niin sota syttyikin.
Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään,
kyllinkö viisas Dufva
lie sotahan lähtemään.
Hän antoi heidän hölpöttää ja tyynnä tuumi
vaan:
"Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan."
Omasta kohden kuitenkin sai pyssyn, rensselin,
leirissä teki rengin
työt, sodassa soturin;
mut passaukset, tappelut käv' yhtä juoheaan,

eik' araks häntä mainittu, vaan hupsuks toisinaan.
Paluuta tehtiin, Ryssä tuo hätyytti ahdistain,
ja jokivartta Sandels nyt
peräytyi verkkaan vain.
Vähäisen matkan päässä siit' on
porraskäytävä,
ja siinä seisoi miestä vain noin parikymmentä.
Tien korjuu heillä toimena, ja, työnsä tehtyään,
etäällä sotain
melskeestä pitivät lystiään
ja lähitalost' ottivat, mit' irti saivat vaan;

Sven Dufva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.
Mut toista tuli törmältä, kun täyttä vauhtia,
riens' ajutantti Sandelsin,
hevonen vahdossa:
"Jumalan tähden, portaallen, aseihin", huusi hän,

"vibollisjoukon tiedetään täst' yli pyrkivän."
Päämiehelle hän lisäsi: "te silta purkakaa,
jos voitte, muuten

viimeiseen verehen taistelkaa!
Hukassa kaikk' on, taaksemme jos
Ryssät ennättää;
apua saatte, kenraali jo tulla lennättää."
Hän kiiti pois. Mut ehdittiin töin tuskin sillallen,
kun Ryssä-parvi
täyttävi jo rannan vastaisen.
Se laajenee, se taajenee, se tähtää,
laukaisee;
jo Suomalaista kahdeksan ens' paukaus pyyhkäisee.
Ei hyvä enää viipyä, jokainen häikähtää.
Taas paukaus ja jäljelle vain
viisi miestä jää.
"Kivääri sojoon, taaksepäin!" nyt komennettihin.

Sven Dufva yksin hairahtui ja laski painetin.
Käännöskin Dufvan taaksepäin ol' erinomainen,
peräymään kun
käskettiin, hän hyökkäs sillallen
ja seisoi siinä jäykkänä, vakaana,
vanhoillaan,
kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan.
Ei aikaakaan, niin saakin hän jo niitä osoittaa,
kun silta täyteen
Ryssiä samassa tuoksahtaa.
Yks toisen perään rynnähtää, mut heistä
joka mies
sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.
Käsinpä tätä karhua ei voitu kukistaa,
ja lähin mies se luodilta hänt'
aina varjoaa;
mut Ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee,
nyt
Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee.
"Hyv' on", hän huutaa, "kas niin sa poika urhoinen.
Äl' yli päästä
perhanaa, niin vielä hetkinen!
Noin Suomalainen taistelee, se vasta
soturi.
Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti!"
Ja Ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen,
vihollisjoukko
kääntyi pois, hitaasti kulkien.
Kun tyynt' on kaikki, ratsultaan käy
Sandels rantahan
ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan.
Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut
ja taistellut kuin
mies, ja nyt on taisto tauonnut;
hän näyttää siihen nukkuneen
lepäämään leikistään.
Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon
entistään.

Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan
ei tuntematon ole
tuo, vaan tuttu vanhastaan;
mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi
nyt,
on luoti käynyt sydämeen; on veri ehtynyt.
"Se luoti tiesi paikkansa, sit' eipä kieltää voi,
enemmän tiesi se kuin
me", näin kenraal' aprikoi,
"ei kajonnut se heikkohon ja huonoon
otsahan,
parempahan se pyrki vaan, jalohon rintahan."
Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
ja kaikki myönsi Sandelsin
totuuden lausuneen:
"Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaks' ollutkaan,
pää
huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."
VON KONOW JA HÄNEN KORPRAALINSA.
"Ma sinut nostanut olen liejustas
tuon tuikan varjon vuoks' sinun
kulmillas,
ma sulle paikan hankin ja palkankin,
tein soturista
halvasta korpraalin."
"Ja joka taisteluss' olet seissyt näin
kuin vertainen ja kumppali
vieressäin;
sua nopsaks, urheaks olen kiitellyt."
Näin Konow
äissään Braskia sätti nyt:
"Sinusta kannett' aina nyt kuulen vaan,
sua kaikkialla pöyhkeäks
moititaan;
paraikaa tähdätessähän miestä lyöt
ja ylvästellen mälliä
kahta syöt."
Mut Brask hän saarnaa yrmivi majuurin:
"Mies halpa arvon sain tosin
korpraalin,
mut alttiist' uljuudestani sain ma sen
ja hurmehesta
nousin, mut liejust' en."
"Jos lyönkin joskus, ken sitä kummaksuu?
teen niinkuin tekin teette
ja moni muu;
vaikk' yksin löisittenkin, mä mairetyön
suon muiden
tehtäväksi ja myöskin lyön."
"Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks
on kaikkein nähdä mälliä
suussain kaks;
vaan halpaa jos se kunnia teistä ois,
voin toisen

mällin suustani heittää pois."
Ja Konow silmin katsovi säihkäävin:
"Mies oiva oot ja saakelin
ylväskin.
Sun paikkas vastakin mua vierin on,
hädässä moisest' on
apu verraton."
Koht' alkoi taisto, jääkärijoukollans'
von Konow metsään ryntäsi,
Braski kanss'.
Korpraali oli jylhä, ja majuuri
hän, huuli lerpass',
ampui ja kiroili.
Jo neljä tiimaa näin oli noituillut,
vaan viel' ei ollut taistelu muuttunut.

Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan,
puu puulta Ryssä pois
veti joukkojaan.
"Hiis", ärjyi hän, "ei käy se nyt ensinkään,
männyistä kuoren lentävän
kyllä nään,
vaan suojass' ompi Ryssä, hän pääsee pois;
te tähtäätte
kuin silmiä teill' ei ois."
Viimeisen sanan tuskin hän suustaan saa,
kun maahan Braskin
tuustista kellahtaa;
kas siinä vastausta jo liiakskin,
moist' ei ois
luullut tohtivan korpraalin.
Vihasta kalvistuin kävi kalpaan nyt:
"Mit' olet, lurjus, tehdä sä
hirvennyt?
Nyt perkeleelle luusi ja nahkas möit,
kun päällysmiestäs
keskellä sotaa löit."
Mut Brask hän