Vänrikki Stoolin tarinat | Page 4

neuvoillut
miten itse hän parhain ties;

äkseerauksista et piitannut,
komentonsa se tää oli vainen:
"Mars,
jäljissäin joka mies."
Ei taakseen katsonut, eespäin vaan,
kun vaaraan ryntäsi näin;
ja
seuraa saiko hän joukostaan,
sen harvoin huomasi ennen
kuin
liekkiin karkasi päin.
Nyt vasta, kun tultua Ryssäin luo
rupes lyömähän, hakkaamaan,

hän katsoi kuinkahan ehtivät nuo
hänen Vaasan-poikansa rakkaat,

joko joutuivat kahakkaan.
Jos sattui niin, ett' ympärillään
näki nyt koko parvensa,
kas silloin
huusi hän mielissään:
"Hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt ollahan
herroina!"
Mut jos väki käy, kun juosten hän
sodan liekkihin ennättää:

"Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän!
Kuin kilpikonnat he käyvät,

taas joukkoni jälkehen jää."
Viiskymment' urhoa johti hän näin,
kun alkoi taistelu maan;
mut
joukko se harventui vähittäin,
kakskymmentä Vaasan-poikaa
nyt
jäljellä häll' oli vaan.
Mut suuriko joukko vai pienempi,
Zidén mitä siitä ties?
Yhä
niinkuin ennenkin komensi:
"Nyt joutu on tarpehen, pojat,
mars,

jäljissäin joka mies!"
Oli Virran tappelu parhaillaan,
hänen tuo oli viimeinen,
ja kaikki
nyt riippui hetkestä vaan,
Fahlander, Malm ja Duncker,
ne ryntäsi
rannallen.
Ei ollut heitä kuin sataa kuus,
tuhat miestäpä Tutshkov toi;
mut näin
tuo uljas Fahlander huus:
"Nyt mennähän kolmin joukoin,
kuka
ensin ehtiä voi?"
Fahlanderin lauseen kuuli Zidén,
pian kyllä sen nähdä saa.

"Edespäin!" hän huus, "jalat liikkeesen;
hurraa, pojat Vaasalaiset,

se nyt mies, joka kiiruhtaa!"
Useastipa kyll' oli huutanut näin
sekä käskenyt joukkoaan,
ei ennen
noin toki hurjin päin,
noin kiirein Ryssien kimppuun
hän rientänyt
milloinkaan.
Likikään ei muut viel' ennättänyt,
hän kun kolme jo haavaa sai.

Hänen voimans' uupui, taakseen nyt
hän katsoi, kuinka ne kulki,

pojat apuun ehtikö, vai.
Hän vaipui maahan ja katsasti.
Mitä nyt! Tämä ihmeeks käy!

Vieressään vanha on korpraali,
yks ainoa Vaasan-poika,
mut toisia
vaan ei näy.
Tuli ryntäysjoukko jo kohdallen,
Zidén sitä tarkastaa:
"Mut tuosta
ma mieheni kai tavannen?"
Vaan turhaa, ei näy heitä,
nyt ei malta
hän kauempaa.
"Näen muiden jo voittohon rientelevän,
mun miehiän' en vaan nää.

Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän!
Kuin kilpikonnat he käyvät,

taas joukkoni jälkehen jää."
Mut silmäns' sammuvan auki nyt luo
korpraali, kun kuulevi sen:

"Vait, herra, ei paikallaan puhe tuo,
häpeästä ei nyt sovi haastaa.
te

urhoja johditten."
"Väki muu jos näin olis ryntäillyt,
niin monta ei sortunut ois.
Joka
mieshän meistä on kaatunut nyt,
etupääss' oli Vaasan joukko,
siis
sen tuli korjasi pois."
"Taaks ette te enää silmänneet,
kun käskitten: 'edespäin!'
mut
teitäpä kaikk' ovat seuranneet,
eik' ykskään muuten jäänyt
kuin
urhona kaatuen niin."
Veriseltäpä hiekalta kättään vain
luutnantti se nyt kohottaa,
näkö
kirkastuupi ja riemahtain
povi kuolinhetkenä nousee,
hän hattua
heiluttaa:
"Vai kunnialla he kaatuivat,
sekä ehtivät ensiksi,
ja jäljissäin mun
seurasivat,
hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt kuollahan herroiksi!"
TORPAN TYTTÖ.
Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen,
majoille maille valahti jo
rusko sammuvainen,
väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa,

työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa.
Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman,
vihollisjoukon
vanginnut tai lyönyt rohke'imman.
Kun päivä nous', se taisteluun jo
oli lähtenyt,
kun voitto viimein saatihin, ol' ilta ehtinyt.
Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan;
tiepuolessa sä töllin
näit puol'aution ja kurjan.
Tuvanpa portaall' ääneti siin' istuu neitonen,

palausmatkaa hiljaista urosten katsellen.
Hän katsoo niinkuin etsivä; mik' ompi huolenani?
Kirkkaampi illan
ruskoa on hohto poskillansa.
Hän katsoo hartaast', ääneti;--jos
kuuntelisi hän
niin kuin hän katsoo, kuulis hän sydämens' sykkivän.
Mut joukko kulkee kulkuaan, ja tyttö silmillänsä
jokaiseen riviin,

mieheenkin lähettää kyselmänsä;
kyselmä ujo, kaihtiva ja äänetön on
tää,
hiljempi huokaustakin, povesta hiipivää.
Miesjoukko siitä sivuitse kun kulkeneeksi saapi,
jo loppuu rauha
raukan tuon, ja rinta raukeaapi;
ei vaikeroi hän, otsa vaan se vaipuu
kätehen,
ja kyynelvirta kuumalle valuvi poskellen.
"Mitäpä itket? Huoli pois! Viel' ompi toivomista,
oi, äitis ääntä
kuulehan, ei tyhjää itkemistä;
hän, jota äsken joukossa ei silmäs
keksinyt.
elossa on, sua muisti hän, ja siksi elää nyt."
"Sua muisti hän, ja noutanut hän on sun äitis mieltä,
ja, niinkuin
pyysin lähteissään, väistäinnyt vaaran tieltä. Ei mielens' ollut sotimaan,
pakosta seuras hän,
pois meist' ei kuolla tahtonut eik' ilost' elämän."
Vavahtain tyttö heräsi suruisist' unelmista,
kuin aavistus ois häirinnyt
sydämen kaipaamista.
Ei viipynyt hän, katseen loi pikaisen kentällen

ja läksi hiljaa, hiipi pois, hämyhyn kadoten.
Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on ehtimässä,
hopeina pilvet hohtavat,
mut maa on hämärässä.
"Hän viipyy vielä; turha on, oi tytär, tuskasi,

jo ennen päivän koittoa on täällä sulhosi."
Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse;
ei enää sulosilmistä
nyt kyynelvirrat luokse,
mut kylmä niinkuin tuuli yön käs' tervehtivä
on
ja vaaleampi pilveä on "onki--rusoton. .
"Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa;
paennut taistelua on
tuo kurja sulho-kulta;
mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan,

ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan."
"Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen,
ma luulin hänen
kaatuneen uroona tanterellen;
suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt,

hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt.",

"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista,
mut noita armaan
kasvoja ei ollut kellään heistä.
Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy
kauempaa,
kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa."
SVEN DUFVA.
Sven Dufvan isä köyhä ol', viraton kersantti,
jo ikämies, kun Kustavin
sodassa taisteli;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
ja lasta
häll' ol' yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.
Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään,
jaella lapsijoukolleen, ei tiedä
yksikään;
mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut,
kun
nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.
Pojast tuli kuitenkin väkevä, harteva,
kuin orja raatoi pellolla ja
kaatoi kaskea,
ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan,
ja töitä
teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.
"Miks, Herran nimess', aikonet sinäkin, poloinen?"
näin ukko Dufva
useinkin saneli tuskaillen.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin
menettää
ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.
Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen,
ja laski vanhaa virttänsä: