Vänrikki Stoolin tarinat | Page 3

katsoo silmä,
kun on kaikki maassa synkkää, mustaa.

Kiitos Herran! Silloin apu joutui;
hän mi kankaan karehena syntyi,


Pilven veikko lentäen kuin leimaus,
maahan iski, sorti sortajamme.

Vertaisteni turviss' elän täällä
niinkuin murtokuusi muiden päällä,

heille kuormaks, inhoks itselleni.
Arvo ois tok' elämällä vielä,
jos
tuo poika palais voittajana
tappelusta kirkon tienohilta."
Vanhus, viime sanan kuuttuansa,
riensi pois kuin tulen polttehelta;

vaan jo vaalennut ol' illan rusko,
ennenkuin hän kirkonkylään ehti.

Niin nyt savuun, tuleen kylä peittyi,
kuni pilveen hukkuu tähtitaivas;


niin nyt kirkko kummullansa siinti,
kuni pilvest' yksinäinen tähti;

niin ol' äänetön nyt synkkä seutu
kuni kolkko syksy kuutamassa.
Kaatuneiden soturien kesken,
ystäväin ja vainoojain, kuin varjo

niitettyä vainiota myöten,
vanhus kulki. Kuollutt' oli kaikki,
hengen
huoahdustakaan ei kuultu.
Vasta polun polvikkahan päässä,

raunioiden kautta raivaellun,
tiestä syrjäss' istui nuorukainen

verenvuodannosta uupuneena.
Kasvot kalvakat taas punehtuivat,

vienosti kuin illan valkopilvet,
silmä sammuvainen loisti jälleen,

kun hän havahtuen ukon huomas.
"Terve", virkkoi, "nyt on kuolo
helppo,
nuorna kaatuen kun saapi kuolla
voittajana, maataan
varjellessa.
Terve sä, maan turvan kasvattaja,
mutta
kolmenkertaisesti terve
tuolle jalolle, mi meitä johti,
yksin
mahtavampi kuin me kaikki.
Sorrettuna joukkomme jo seisoi,

hajallaan kuin karja kaitsijatta,
toivotonna, kuoloon tuomittuna.

Joukon järjestäjää meill' ei ollut,
käskyä ei annettu, ei kuultu,

kunnes korven komerosta ryntäs
poika kerjäläisen, sankarsilmä
ja
meit' äänens otteluhun käski.
Into uusi sydämiin nyt syttyi,
pelko
poistui, hänet tunsi kaikki,
hänen kanssaan miekan melskehesen

riensimme kuin ruovikkohon myrsky.
Katso kirkkoon päin kuin
pitkin tietä
vihollist' on kaatuna kuin kortta
korren viereen
niittomiehen tiellä;
siin' on ura sankarin, ma häntä
silmin seurasin,
kun jalka petti,
kuolossakin aatos häntä seuraa."
Lausui näin, ja
silmä hiljaa sammui.
Hiljallensa sammui myöskin päivä,
valju kuu, yön aurinko, vaan
yksin

matkamiestä kirkkotarhaan näytti.
Aituuksen kun sisään
vanhus astui,
ristein keskellä hän siellä huomaa
kansajoukon
kolkon, äänettömän
niinkuin nurmen alla nukkujatkin.
Vanhusta ei
vastaan kenkään tullut,
tulijaa ei kenkään tervehtinyt,
silmäystäkään
ei kenkään suonut.
Kansajoukkohon kun vanhus astui,
kaatuneen
hän näki nuorukaisen;
verin tahratunkin tuon jo tunsi.
Kuni honka,
närehikköön kaattu,
vielä maassa maaten verratonna,
virui

vihollisten keskell' urho.
Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi
kasvoin vaalein, värisevin huulin,

kädet ristissä ja vaiti vanhus,
kunnes sanoiksi jo suru puhkes:

"Voi, nyt harja majastani murtui,
rae viljan sorti saraltani,
taloa nyt
arvokkaamp' on hauta.
Voi kun tuollaisna sun näen jälleen,

kunniani, vanhuuteni turva,
taivaan lahja, äsken suuri, jalo,
nyt kuin
hiekka halpa, jolla makaat."
Tuskissaan näin vaikeroitsi vanhus,

mutta kohta kuului ääni toinen,
ääni tyttärensä, äsken tulleen:
"Kallein kaikesta mit' ompi maassa,
olit sylihini suljettuna,
kahta
vertaa kalliimpi nyt vielä
olet mulle mullan sulhosena.
Enempi kuin
elämä on lempi,
enempi kuin lempi, moinen kuolo!"
Näin hän virkkoi vaikeroitsematta,
astui hiljaa kaatunehen luokse,

laski polvillensa, huivins' otti,
luodin lävistämän otsan peitti.

Äänetönnä sankarjoukko seisoi,
niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku;

vaiti myöskin seisoi vaimoparvi,
tuskaa suurta suremahan tullut.

Mutta jalo tyttö virkkoi taasen:
"Jospa joku toisi vähän vettä,
veret poskilt' että pestä saisin,
vielä
kerran päätä silitellä,
silmät nähdä, sulot kuolossakin;
riemulla nyt
näyttää tahtoisin ma
Pilven veikon, köyhän kerjäläisen,
josta kasvoi
kotimaamme turva."
Vanhus nää kun neidon sanat kuuli,
turvattoman näki vieressänsä,

taasen äänell' äänsi sortuneella:
"Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka;

Auvon auvo, turvattoman turva,
huolten hoiva, isä, veikko, sulho,

kaikki tuossa kadonnut on sulta,
mennyt kaikk', ei mitään sulle
jäänyt."
Parkuun tuosta tyrskähti nyt parvi,
vedetönt' ei ollut silmää siellä,

mutta jalon immen kyynel kiilsi;
kuolleen käteen tarttuen hän lausui:

"Murheell' ei saa muistoasi viettää,

ei kuin sen, mi mentyään jää
unhoon;
sua itkevä on isänmaasi,
niinkuin kasteen itkee suvi-ilta,


tyynnä, loistavana, laulullisna,
toivoin uuden aamun syleilystä."
SOTAVANHUS.
Hän korkeana nousi
pimeessä nurkassaan,
viel' oli köyrynäkin

hän kookas varreltaan;
mut muuttunut hän oli
täll' erää paljonkin,

soturiryhti jalo
ukossa nähtihin.
Hän ruoturina muuten
eleli vanhoillaan;
sodista muinaisista
jäi
saaliiks arvet vaan;
koditta käytyänsä
mont' aikaa eellehen,
hän
Röikön torppaan viimein
pääs' Alavutehen.
Nyt äkkiä hän nousi,
kuin herännyt hän ois,
ja päältään arkiryysyt

kaikk' alkoi heittää pois,
pan' ylleen pyhävaatteet,
mont' aikaa
säästyneet,
ja jakoi kahtahalle
kähärät valjenneet.
Näin sotamies nyt nähdään
valmiina matkallen:
jalolta näyttää puku

tuo sinikeltainen,
ja vaskihela-hattu
on päässä korkea,

muodossa tuonen tyynyys,
ja sauva kourassa.
Päiv' ompi Elokuuta
seitsemästoista nyt;
taas aurinkokin paistaa,

mont' aikaa piileillyt,
vesillä, mailla tuuli
vain hiljaa henkäilee;

mihinkä kaunis ilma
nyt vanhaa viettelee?
Mihinkä tällä kertaa
nyt ukon käynee tie?
Kotiko hälle kolkko
ja
nurkka alus lie?
Miks pyhävaatteisinsa
pukeunut hän on,
olisko
mieli hällä
nyt mennä kirkkohon?
Mut Herran huonehessa

ei kellot soineet nyt,
ja kirkko oli tyhjä
ja
ovet teljetyt.
Mit' oiskaan temppelissä
nyt ollut tehtävää,
kun
mikään kirkkopyhä
ei ollut päivä tää?
Mut palveltiinpa Herraa
tok' äijän mielestä;
ja jos ei kirkossakaan,

niin kirkon vieressä:
tuoss' seisoi harjanteella
ja siitä järvehen

nyt Suomen sankarjoukko
maatansa varjelen.

Päiv' ompi Elokuuta
seitsemästoista tää,
ja pyhäks sitä katsoo

soturi harmaapää.
Miss' Suomen lippu liehuu,
hän sinne astelee,

nähdäkseen kuin nyt Herraa
Adlercreutz palvelee.
Taas miel' on ukon kuulla
kalsketta kalpojen,
nuo vanhat tutut äänet,

sävelet tykkien,
näin muistiin johtaa nuoruus,
sen uljuus,
urhakkuus,
ja nähdä verityössä
kuink' kestää polvi uus.
Näin aikeens' selitellään,
niin ehkä olikin,
ei mietteit' ukon nähty,

vaan käynti nähtihin:
kuink' astui tyynnä aivan
ja viimein joutui
niin
mäelle kirkon, missä
tuimimmin taisteltiin.
Tiepuoleen siihen ukko
istahtaa katsomaan
uroja Suomen ynnä

väkeä vieraan maan;
miss' sota tuimin, siitä
ei silmä siirry pois,
ja
usein muoto loistaa,
kuin kirkastettu ois.
Yhäti luodit lentää
sivuitse äijän vaan
ylt'ympärillä tuoni
nyt
leikkaa viljojaan;
mut ukko siinä istuu
pelotta, huvikseen,
ei
ykskään luoti tohdi
kajota vanhukseen.
Ja vaihtelevin vuoroin,
kuink' onni milloin suo
luo äijän läheneepi

tää joukko taikka tuo;
mut kuinka taistellaankin,
hän rauhass' olla
saa,
Venäjän mies ja Suomen
suo hälle kunniaa.
Niin aika kuluu, päivä
jo pyrkii maillehen,
silloinpa Suomen joukko

jo pääsee voitollen,
ja esteet kaikki sortuu,
ja Ryssät pakenee,

ja ukon ympärillä
taas melske vaikenee.
Kun harjult' alas sitten
jo parvi viimeinen
sivuitse äijän marssii,

hän nousee seisaallen:
"Te Suomen urhot nuoret,
täss' onko
ketäkään,
ken sanat tahtoo kuulla
soturin harmaapään?"
Täst' ilopäivästänsä
ei ole koskaan nähnyt
hän työtä jalompaa.

Viel' osatahan voittaa,
oi, kiitos, Jumala!
Viel' elää isäin henki,
on
Suomess' urhoja.

LUUTNANTTI ZIDÉN.
Zidén, tuo urhea luutnantti,
tavan ainaisen piti tään:
etumaisena
kulkea tahtoopi.
"Hei, Vaasan-poikani, eespäin,
nyt joutua vaan
kysytään!"
Ens miehenä vaarahan ryntäilee,
väen käskevi seuraamaan.

Jumalauta, jos joku kuhnailee,
kun Zidén on huutanut kerran:

"hurraa, pojat, eespäin vaan!"
Näin pient' oli joukkoa