Vänrikki Stoolin tarinat | Page 2

elämä on lempi,
enempi kuin lempi moinen kuolo.
Synkeässä metsäss' oli mökki,
salomaalla, syrjäss, aivan tiestä;


missä syksyst' alkain sota liikkui.
Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt

tietä tallannut ei tänne vievää
vihamiehen jalka; sanan toi vaan

verisistä tappeluista kaarne
vaakkuin ilman alla, taikka kotka
joka
kylläisenä kuusess' istui,
taikka hukka, joka hurmehista
saalistaan
vei korven komeroihin.
Tuvassaanpa pitkän pöydän päässä
isäntä nyt pyhä-aatton' istui,

huoahdellen arkihuolistansa.
Kiinteästi käteen nojaa poski,
lujaan
kyynärpääkin pöydän päähän,
mutta silmä välin syrjään vilkkui,

pysymättä hiljaa paikallansa.
Tuvass' olijoist' ei tuota nähnyt,

perhekunnasta, ei kumpanenkaan,
tytär ei, ei myöskään ottopoika;

sylityksin istuivat he vaiti,
käsi kädessä ja poskitusten,
lieden luona
aivan huoletonna.
Vanhus viimein loihe lausumahan.
Viisahalle sanat oli selvät,

vaikka vaan kuin huvikseen hän lauloi,
niinkuin virsi vieri, sanat
sattui:
"Korven kuninkaaksi karhu syntyy",
niin hän lauloi, "kankaan
kauneeks honka;
mutta ihmislapsesta et tiedä
suuruuteenko,
voimaan valtaan, vaiko
tyhjään turhuutehen syntynevi.
Tupaan
talvis-iltan' astui poika
outona kuin metsän lieto lintu,
eksyessään
ihmis-asunnoille;
pää se paistoi lakin haljenteista,
kengän lumist'
esiin pisti varvas,
rinta paljas nutun riepaleista.
Ken ja
mistä?--Kysy: ken ja mistä,
rikkahalta, joll' on isä, koti.
Jokin tuuli
kodistani tullee,
taivaan pilvi taitaa veljen' olla,
lunta vain yön
jaloilla ma lienen,
jonka pois hän polkee tupaan tullen,
jaloilt' yön
ei sulanutkaan lumi,
tuulen kansa' ei vierryt Pilven veikko,

poika jäi
ja nuorukaiseks nousi.
Ensi vuotensa hän juoksi jouten,
toisna
vuonna kaskea jo kaatoi,
eikä vierryt kesä neljäs vielä,
kun jo
karhun tappoi, karjan surman.
Mutta missä nyt on miehen maine,

suurempi kuin seudun muiden miesten?
Missä kasvattajan toivo?
Tässä
kyyryss' istuu vanhus, vuottain turhaan
sanan verran
sotatöistä kuulla,
kuulla, kukistuuko maa vai kestää.
Tajua ei voi

hän kotkan kieltä,
käsittää ei kaarneen vaakkumista,
saloon
sanomaa ei vieras tuone;
nuorukainen, ainoo tuki, turva,
tytön
mieltä vaan nyt tiedustaapi.
Niinkuin kesäll' iltasella, milloin
luonto vaiti on kuin pyhäpäivä,

tuuliainen tulee näkymättä;
lentäin nuolena, ja lampeen iskee,
leht'
ei liiku, eikä havu huoju,
jyrkän rannan ruohokaan ei häily,
tyynt'
on kaikki, syvyys yksin kuohuu
niin, kun laulun kuuli, nuorukainen

äänet', umpimielin, liikkumatta,
kaihdoksissa istui, vaikka verta

sydämestä joka sana syöksi.
Tytön luona istui kaiken iltaa,
läksi
levollen, kun muutkin läksi,
näkyi nukkunehen ennen muita,
mut jo
aikaa ennen heitä nousten,
kohta aamun ensi koittehella,
hiipi
tuvasta hän hiljaa yksin.
Taivaan kannelle kun päivä pääsi
kaksi vain nyt nousi vuotehelta.

Tupa siivottiin ja eine tuotiin,
mutta kaksi vain nyt pöytään istui.

Louna tuli, kolmatt' ei vaan kuulu.
Kirkas oli vielä ukon otsa,

vedettömät vielä neidon silmät,
mut vaikk' oli pyhä, ruoan jälkeen

levolle ei kumpanenkaan mennyt.
Kului hetki, hidas kuin se hetki,

kunnes pilvi, ilmanrannall' astuin,
nousee, puhkee, raehtii ja raukee;

lohdutellen sitten ukko lausui:
"Kylän tie on pitkä, tyttäreni,

suotkin vettynehet satehista,
purot portahitta, vaarat jyrkät.
Kululle
ken läksi koittehelle,
tuskin illaks jälleen joutunevi."
Näin hän
virkkoi, mutta kuulematta
tytär istui, kukan kaltaisena.
joka yöksi
kupuns' umpeen sulkee:
mitä mietti, itseksensä mietti.
Mut ei kauan istunutkaan impi,
ei sen kauemmin, kuin rauko kasvi

kastett' oottaa paahdepäivän jälkeen,

niin jo vierähtikin poskipäille

kyynelhelmi, ja hän hiljaa lauloi:
"Tavannut kun sydämen on sydän,

halpaa kaikk' on, mikä kallist' ennen,
maa ja taivas, koti, isä, äiti.

Enempi kuin maa on sylinsaanti,
enempi kuin taivas silmän sini,

kuiskekin, tuo tuskin kuuluvainen,
enemp' on kuin isän, äidin käsky.

Mikä lumoovampi lemmen voimaa
mikä paula pitää lempiväistä?

Sorsana hän soutaa järven poikki,
yli vuorten kotkan siivin kiitää,


palajaa jo ennen puolta päivää
kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi."
Vanhuksenpa, kun hän virren kuuli,
huoli heräsi ja rauha rikkui;

kadonnutta etsimään hän riensi.
Vaiti tuvast' astui, vaiti korven

polkuakin puoli-umpinaista;
metsän latvoille jo päivä laski,

ennenkuin hän ensi taloon ehti.
Kolkolta, kuin honka kankahalla,
mistä tuhoten on kulo käynyt,

näytti talo nyt, tuo rikas muinen;
emäntä se yksin tuvass' istui

lastaan nukkuvaista liekutellen.
Niinkuin lintu, äkin kuultuansa
pyssyn paukkehen ja luodin lennon,

säpsähtää ja siivet lentoon luopi,
niin, kun kuuli oven käyvän,
säikkyi
nuori vaimokin, mut kauhu muuttui
riemuksi, kun
vanhuksen hän huomas.
Vastaan karkas hän ja käteen tarttui,
vedet
vieri hänen poskillensa:
"Terve", niin hän virkkoi, "terve, ukko,
tultuasi tuskahamme tänne,

kolminkertaisesti terve tuolle
kallihille, jonka kasvatit sa
avuks
kurjain, turvaks turvatonten!
Istu, lepää, uupuneet on jalkas,

ilomielin kuulee mitä kerron:
Ankar' oli syksyst' alkain sota,
maata
ryösti Suomen mies ja Ryssä,
turvatonten toki säilyi henki;
vaan ei
vielä päivää siitä, milloin
lähipitäjästä parvi seuras
joukkojamme
vihollista vastaan.
Taisteltiin, ja voitto meni meiltä,
harvat
lähteneistä surma säästi,
nekin hajallaan on niinkuin lehdet,

Kevättulvana nyt kosto kuohui
koko seudun yli: miehet, vaimot,

aseeton ja aseellinen lyötiin.
Aamulla jo virta vyöryi meille;

Kirkkoon ensi kertaa soitettaissa
tännekin yks tuhon laine läikkyi.

Mutta surutiedot suo mun jättää!
Köysissä jo miehen' oli maassa,

verta virtas, väkivalta voitti,
hätä suurin, eikä turvaa missään.

Kättä
kahdeksan jo mua raastoi
niinkuin petoparvi saalistansa;
silloin
turva tuli, avun tuoja,
Pilven veikko vyörähti kuin myrsky,

väkivallan hääti, häijyt kaatoi.
Tuvass' istun ryöstetyssä tässä,
katon
varpustakin köyhempänä;
iloisempi tok', kuin ennen koskaan
onnen

päivinäni, oisin nyt ma,
jos tuo urho tulis tervehenä
puolisoni
kanssa kylän mailta,
jonne vihollista vainosivat."
Vanhus viime sanan kuultuansa,
nousi, kuin ois levännyt jo kyllin,

mutta silmiss' asui synkkä huoli.
Viipymään ei viihtyny, vaan suoraan

kylään rikkahasen päin hän riensi.
Sinisalon taa jo painui päivä

kun hän, toivon vaiheella ja tuskan,
kerkes asunnolle kirkkoherran.

Tyhjä, kolkko oli vankka talo,
raiskattu kuin paljaaksi pantu saari

järven jäältä nähden talvis-yönä.
Tuvass' yksin takan vieress' istui

rampa sotamiesi, vanha Miekka.
Nyt, kun ovi aukes ja hän vanhan

tunsi tuttavan, hän pystyyn katkas,
vaikka vaivain, haavain
hervaamana.
"Vielä", virkkoi; "päivä meille paistaa,
polvi uus kun
astuu polkujamme,
voimaa, miehuutta kun viel' on maassa.
Moinen
kirkonmeno täss' on ollut,
että laps, kun kehdossaan sen kuulee,

lapsenlapsilleen sen kertoo vielä.
Katso, julmana, kuin petoparvi,

tuli voittoriemuin vainolainen,
tänne surmaa, turmiota tuoden.

Vähemmät nyt jääkööt virkkamatta,
vaikk' ei nekään muistostani
menne;
mut kun murhiin muut jo kyllästyivät,
ja kun julmimmat
vain jälkeen jäivät,
silloin kurjuus yli partaan paisui.
Kunnon
kirkkoherra, siihen saakka
vielä säästettynä, sidottiin nyt
hurjaan
hevospariin, siinä jalan
seuratakseen raakaa ratsumiestä.
Nopsa
tuomio: jo hetkess' oisi
käsi turta ollut, jalka herpo,
harmaat hapset
laahannehet maata.
Yksin vanhus seisoi, taivahasen
silmä katsoi,
niinkuin