Väkevin | Page 4

-- ja min? k??nnyin ehdottomasti:
-- Voitte ymm?rt??, ett? t?m? tulee minulle olemaan ??ret?n onni.
-- Niin, niin, sanoin min? (ja ajattelin j?lleen; Herra Jumala, kuinka se mies on n?liss??n): Nyt menemme.
Me koetimme. H?n oli mahdoton. Mutta h?n ymm?rsi Eliaksen. H?nell? oli aivan varmaan leiv?n n?lk?, el?m?nteht?v?n n?lk? ja juuri kuin Eliaksella ihmeiden n?lk?. Jokaista sanaa lausuessaan katsoi h?n minuun niin peloissaan kuin h?nelt? leikattaisiin p?? pois, ja jokainen lause takerteli h?nen suussaan kuin venhe, joka on auttamattomasti uponnut, takertelekse kivikossa.
Sanoin itsekseni: Sill? miehell? on lahjoja ja h?nest? ei tule koskaan n?yttelij??. H?n on Elias ja h?n on perin naurettava.
Ja h?n jatkoi, ensin?yt?ksen, toisen n?yt?ksen, koko osan loppuun -- kuten heng?stynyt ja ep?toivoinen uija, joka kuohujen keskell? koettaa saavuttaa laudan. H?n ei k??nt?nyt silmi??n minusta, kunnes h?n lopetti ja -- odotti rautalankasormet puristettuna k?mmeneen.
-- Jaa, jaa, sanoin min?: Voitte pit?? osan. Tahdomme koettaa (ja syd?mess?ni sanoin: H?n on Elias ja tulee turmelemaan kaiken) -- silloin yht?kki? tunsin h?nen luisten sormiensa tarttuvan k?teeni:
-- Oi, kiitos, taivas palkitkoon teille sen, sanoi h?n ja puristi edelleen k?tt?ni.
Ja min? sanoin itsekseni, niin min? sanoin sen -- miksi ja kuinka se oli mahdollista? -- mutta min? sanoin, kuten kummitus olisi ollut povessani, kentiesi olikin:
-- Jos sanoisit: ei, tappaisit h?net silloin my?s.
-- Tappaisit *silloin my?s*...
Pohjolan mies nosti yht?kki? k?tens? polviensa ymp?rilt? ja h?nen katseensa liukui kasvojemme ylitse.
-- Tappaisin silloin my?s. Tiesin sen siis jo silloin. Tiesin siis jo, kun ensi kerran kohtasimme, mit? tuli tapahtumaan. Min? olin saanut varotuksen -- varotuksen, kuten merkkilippu olisi nostettu sisimm?ss? tietoisuudessani -- -- h?t?merkki ratapengerm?ll? -- -- ja min? en v?litt?nyt merkist?.
H?n vaikeni tuokioksi.
Kuten mies, joka lev?hdetty??n taasen alkaa k?vell?, verkalleen, sill? matkan m??r? on viel? et??ll?, jatkoi h?n:
-- Mutta kertomus on pitk?.
H?n oli mennyt, ihminen, ja tireht??ri tuli sis??n.
H?n sanoi vain: Millainen h?n sitte oli? H?n oli mahdoton -- vai?
Tireht?ri j?i seisomaan ja siirteli jalkojaan lattialla (Niin, se on merkillist? -- h?nkin oli kummallisen levoton sin? p?iv?n?, ik??nkuin h?nkin, niin h?nkin olisi tuntenut k?siens? olevan py?r?n v?liss?):
-- Ja sitte?
-- Koetamme h?nt?, vastasin min?.
Ja ?kki? nauroi tireht?ri.
-- No jaa, hitolla, te saatte vastata, sanoi h?n.
Min? nauroin tai tahdoin nauraa:
-- Mutta, vastasin min?, harjotusten aikana t?ytyy teid?n herran t?hden antaa h?nelle ruokaa. Se mies on n?hnyt n?lk?? liian kauvan.
Menimme harjotuksiin. En tied? kuinka koko p?iv?n olin niin hajamielinen tai n?ytin niin hajamieliselt?. Mutta Bratt sanoi kaksi kertaa minulle:
-- "Onko t?m? oikein?" -- aivankuin h?n olisi huomannut, ett? kuulin vain puolittain. Ja, nyt muistan sen hyvin, lopetin harjotukset paljo aikaisemmin kuin tavallisesti.
Kun ne olivat lopussa, sanoi Bratt ja kaikki n?yttelij?t olivat viel? l?sn?:
-- Olemmeko saaneet Eliaksen?
-- Joo, sanoi tireht?ri.
-- Olipa jo aikakin -- ja kuka siksi on tullut?
Tireht?ri vaikeni kotvan:
-- H?n on hra Crangier, vastasi h?n.
-- Mit? kummaa (Rakel se n?in huusi) -- Crangier -- se ei ole mahdollista -- h?n, joka naurettiin ulos konservatoriosta...
Ja he alkoivat nauraa, kaikki yhdess? kuorossa -- ja joku huusi:
-- Crangier, se on h?n, joka takoo nauloja seiniin.
Aivan oikein, aivan oikein. Harjotellessaan oli ihminen huitonut lakkaamatta nyrkkiin puristettuja k?si??n omien olkap?idens? edess?, ik??nkuin h?n olisi molemmin k?sin takonut nauloja seiniin.
N?yttelij?t jatkoivat nauramistaan, kun tireht?ri sanoi:
-- N?ytt?m?ohjaaja on h?net valinnut.
Enh?n ollut h?nt? valinnut, olin sanonut, ett? tahdoin h?nt? koettaa, olin itse sanonut, ett? h?n oli mahdoton. Mutta nyt, kun n?m? ihmiset jatkoivat nauruaan, sanoin ?kki? kuten mies, jolla on ny?rit k?dess?: jaa, niin olen tehnyt, ja toivon ett? olen tehnyt oikein h?net valitessani.
Ja min? l?ksin.
Kadulle tultuani olin johtunut ajattelemaan muita asioita. Silloin yht?kki? -- tied?tteh?n, ett? niin voi k?yd? -- sattuivat silm?ni muutamaan ihmiseen kadun toisella puolen. Oli uskomatonta, miten se ihminen k?veli s??rill??n ja nosteli niit? aivan liian korkealle -- noin vain yl?s ilmaan huippaillen. H?n k?veli kuin sieluton ruumis mahtaisi k?vell?, kun sielu lent?isi pois ja ruumis jatkaisi k?vely??n. Ei, se oli naurettavinta mit? olen n?hnyt... Se oli...
Silloin n?in, ett? h?n oli Crangier, minun ihmiseni.
N?in, ett? h?n tuli luokseni vinoon kadun ylitse, -- ja j?in katselemaan h?nen jalkojaan. Mutta ?kki? k?veli h?n toisin. No, luojankiitos, ajattelin min?: h?n osaa siis k?vell? kuten ihminen.
-- Tahdoin vain, sanoi h?n, kysy? teilt?...
-- Kysy? teilt?, viel?k? se pit?? paikkansa, ett? min? saan n?ytell? osan?
Katsoin h?neen ja j?lleen h?nen silmiins?.
-- Kyll?, vastasin min?, tietysti se pit?? paikkansa.
Ja yhdell? nytk?yksell? luhistui ihminen taasen kasaan, kuten ?sken, kuten konttorissa ja tarttui k?teeni ja rutisti sormiani yhteen ja juoksi sanaakaan sanomatta katua poisp?in.
J?in katsomaan h?nen j?lkeens?, kun h?n juoksi -- polvet ylh??ll? ilmassa. Er?s hermol??k?ri sanoi kerran minulle, ett? sellainen tapa k?vell? on er??nlaisen hulluuden merkki tai sen oire.
-- Niin, sanoin itsekseni, mies on puolihullu ja h?net olet sin? siis m??r?nnyt n?yttelem??n Eliasta...
Kotiin tultuani l?ysin p?yd?lt?ni kirjeen. Se oli norjalaisen runoilijan kustantajalta. Herra oli kuullut niist? vaikeuksista, jotka alkoivat ja uhkasivat n?yt?nt??.
"Mutta", kirjotti h?n, "jos nyt j?tt?isi jotakin sikseen, olisi samaa kuin j?tt?? kaikki sikseen. Min? en suinkaan tahtoisi ottaa sellaista vastuuta hartioilleni."
Luin kirjeen kahteen kertaan ja voin viel? n?hd? joka kirjaimen niin selv?sti kuin kirje