Väinölä | Page 6

nuori
juoma,
Yleni olut punainen,
Puisen uuen uurtehessa,
Korvon
koivuisen sisässä;
Sai olonen valmihiksi,
Mehu miesten juotavaksi.
Loitsurunot.
MIKAEL AGRICOLA.
Mikael Agricola, suomalaisen kirjallisuuden isä, syntynyt Pernajassa
köyhän kalastajan poikana, kuollut Turun piispana matkalla Viipurin
likellä 8/4 1557, oli myöskin ensimmäinen taiderunoilia Suomen
kielellä. Hänen runoillut esipuheensa teoksiinsa ovat kuitenkin
merkilliset ainoastaan ensimmäisinä kokeina, vaikka niistä, samoin
kuin koko hänen elämäntyöstään, huokuu lämmintä rakkautta hänen
köyhää isänmaataan kohtaan. Seuraavassa näytteessä (Abc-kirjan
esipuhe) on Agricolan oikeinkirjoitustakin säilytetty.

ESIPUHE.
Oppe nyt vanha, ia noori,
joilla ombi sydhen toori,
Jumalan keskyt,
ia mielen,
jotca taidhat Somen kielen.
Laki, se Sielun hirmutta,

mutt Cristus sen tas lodhutta.
Lue sijs hyue Lapsi teste,
Alcu oppi
ilman este.
Nijte muista Elemes aina,
nin Jesus sinun Armons laina.
HEMMING MASKULAINEN.
Oli syntynyt Maskun pitäjässä, jonka kirkkoherraksi tuli 1587. Hän otti
osaa Upsalan kirkkokokoukseen 1593, ja kuoli v:n 1618 paikoilla.
Hemming julkaisi _virsikirjan_, ja käänsi suomeksi keskiaikaisen
virsikokoelman Piae Cantiones nimellä _Vanhain Suomen maan
pijspain ja kircon esimiesten latinankielised laulud_. Hänen
käännöksissään ilmestyy usein runollinen ajatus ja rikas, elävä kieli.
KEVÄÄLLÄ.
Kylmän talven taukoomaan
Päivän penseys soimaa,
Vilun valjun
vaipumaan
Auttaap' auringon voima.
Kevät käkee kesän tuomaan,

Hengettömiin elon luomaan;
Kovan kallon alta
Meri, maa ja
mantereet,
Orot, kedot ja kankareet
Toivovat suven valtaa.
Pilvet pakohon pyrkivät,
Seistys taivaan täyttää,
Ilmat ankarat
asettuvat,
Aurinko lämpimäns' näyttää.
Toukoo toivottaa
kyyhkynen,
Lintu pieni pääskynen
Suven sanoman saattaa;
Käet
kukkuvat kuusistoss',
Linnut laulavat haavistoss',
Visertäin suven
virttä.
Lehdet puihin puhkeavat,
Vesoovat suuret ja pienet,
Metsät, vainiot
vihoittavat,
Kasvavat niityt ja niemet;
Kukkaset ihanat kukoistuvat,

Maast' maan yrtit ylös käyvät,
Hajahtain makealt' päänäns';

Kuolleet elämään ihastuvat,
Linnut, luodut kaikk' iloitsevat,
Ilma on
iloa täynnäns'.
Herran ilmeit' ajatelkaa,
Uskokaa hänt' hänen töistään,

Hänen

murhettans' muistakaa,
Jonka hän pitääpi meistä.
Luodut siunaa
sikiämään,
Linnut, kalat kaikk' kasvamaan,
Eläimet, laihot meill'
lainaa.
Luotuin kanssa kaikk' iloitkaa,
Herran hyvyyttä kiittäkää,

Jonka meill' osoittaap' aina.
TEINIEN ILOSTA.
Kaikell' väell', yhdell' äänell',
Ynnä yhteen veisatkaam';
Hypät'
mahdam', kuin me taidam'.
Taitavasti tanssikaam'!
Jalo juhla -- ehk'
on surkia,
Opin orjuuden puolest' --
Nuorten seura toivoo aina

Opin pitoo iloisest'.
Pitää, pitoo opin ilon
Anoo taitoo tavoissa.
Oll' iloisna, ei suruisna

Vanha tapa pidossa.
Siis iloitse, ratk' riemuitse
Nyt sä nuorten
joukkio:
Joska näinä olis aina
Opin pidon olento.
Opin sauna autuas aina,
Koska vitsoill' vihdoillaan,
Ei sairasta siit'
saunasta,
Kuin kylmält' kylvötellään.
Opin ottaa, karttain kohta

Tapoj' taitamattomii:
Ett' on lyöty, siit' on hyöty,
Seuraa taito,
toimiki.
JUHANA CAJANUS.
Syntynyt Paltamossa 27/12 1655, tuli Upsalaan ylioppilaaksi 1670 ja
filosofian maisteriksi 1679. Seuraavana vuonna hän nimitettiin
ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turun akatemiaan, vaan jo 27/6
1681 tuoni katkaisi hänen toiveikkaan uransa. Seuraava kiitetty
runoelma on hänen ainoa tunnettu teoksensa suomeksi.
KATOOVAISUUDESTA.
Etkös ole, ihmisparka,
aivan arka,
Koskas itket päivät yöt,
Koska suret suuttumatta,
puuttumatta
Muistain tuonen murhatyöt.

Tapa vanha tappavalla
vierahalla
Luojan laitoksen perään:
Hyvät, huonot lapsinensa,
lankoinensa
Syöksee, sulloo maan poveen.
Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa,
maaksi murtaa
Hirmukourilla kovin;
Turhat toivot, toivotukset,
voivotukset
Parkusuussa pelkurin.
Poies parku paneminen,
katsominen
Kaiken mailman menoja;
Katso kaikki katseltavat,
kuunneltavat,
Eikö kaikk' oo loppuva?
Mitä maassa mateleepi,
käveleepi,
Maaksi pitää muuttua;
Mitä puussa piiskuttaapi,
kuiskuttaapi,
Puusta pian putoaa.
Lennä lintu minkä lennät,
et sä lennä
Kovan kuolon käsistä;
Saa se linnun lentävänkin,
rientävänkin,
Tuuleksentelemasta.
Kell' on ruumis raittihimpi,
rautaisempi,
Kuin on kalalla meren?
Surma toki surmeleepi,
turmeleepi
Kalakarjankin veden.
Hauta valmis vähäisillä

kalasilla
Hirmuhauin kuvussa;
Hauin hauta kuohuvassa
kattilassa,
Puhuvan myös povessa.
Ruohot raukat raukenevat,
ehkä ovat
Kukassansa koreat;
Puut ei pääse paksujuuret,
pienet, suuret
Kasvaissansa kaatuvat.
Kivet kovat kallioilla,
kankahilla
Mullaks rikki murretaan;
Rauta kaikki repäisevä,
raateleva
Ruostehelta raadellaan.
Ei niin vähää, väetöntä,
voimatonta,
Jota surma säästänee;
Ei niin vahvaa, väellistä,
voimallista,
Joka kuolon kestänee.
Kannelle jos kaiken ilman
heität silmän,
Sitä tutkit tapoineen:
Kääntyy, kulkee, vääntyy,
vyöryy,
poikkee, pyöryy
Taivas kirkas tähtineen.
Kerran kääntyy kääntymästä,
vääntymästä,
Kääntyy kääntymättömäks,
Kääntyy käskyllä kovalla
Kaikkivallan
Tyhjäksi, tavattomaks.
Täm' on tuoni tulisella
taivahalla,
Tämä tähtein pesällä,
Täm' on ikä ihanalla

auringolla,
Vahvuus tää vahvuudella!
Siis ei ole olevata,
pysyvätä
Tämän mailman menoissa:
Kaikki kaatuu, kaikki
muuttuu,
kaikki puuttuu
Luojan luotuin seassa.
Tätä aina ajatella,
muistutella
Pitäisi sun syntisen;
Tästä ottaa ojennusta,
huojennusta
Säikähtyissä sydämmen.
Mik' on ilo rikastua,
rakastua
Kaupungissa katoovain?
Mik' on ilo oleskella,
asuskella
Tässä tilassa turhain?
Etsi muuta elantoa,
olentoa,
Pyydä taivahan taloon;
Etsi meno muuttumaton,
puuttumaton,
Pyri pyhien iloon!
Siell' on riemu rikkahampi,
runsahampi
Asunnoissa taivahan,
Siellä laulat lapsinesi,
lankoinesi
Voiton virttä Jumalan.
Kosk'et koskaan kuolematta,
katoomatta
Sinne täältä tulla saa;
Sydän sulla, syntisparka,
aivan arka,
Että suret kuolemaa!

MATTIAS SALAMNIUS.
Mattias Salamnius on runoillut _Ilolaulun Jesuksesta_, jossa Jesuksen
elämää ja kärsimystä kuvataan 29 runossa, ja muistosanoja piispasta
Gezelius vanhemmasta. Ilolaulu Jesuksesta, ensi kerta painettu v. 1690,
on epäilemättä pidettävä etevimpänä suomalaisena runotuotteena
Ruotsin vallan aikana sekä puhtaan kielensä että yksinkertaisen, vaan
mahtavan esityksensä kautta. Kummallista on, että sen tekiän
elämänvaiheet ovat melkein tuntemattomat. Luultavasti hän oli
syntyisin Pohjanmaalta ja oli palvellut sotapappina. Hän kuoli 1691
vakinaiseen virkaan pääsemättä.
JESUKSEN SYNTYMISESTÄ.
(1 luku Ilolaulussa Jesuksesta).
Kansa outoja anoopi,
Ikävöitsee ilma kaikki
Menot kurjat
kuultaksensa,
Saadansa sadat sanomat:
Vaan ei tottele tosia,
Tutki
tarpehellisia,
Kuinka kulki suuri Herra,
Luoja itsensä alensi,

Joutunut Jumalan poika
Alemmaksi enkeleitä;
Ylimmäisnä
ollessansa,
Alas astui taivahasta
Tänne syntisten sekahan,
Näin
samos sana lihaksi,
Otti Herra orjan muodon,
Kun oli ennen
ennustettu
Herra hengeltä hyvältä,
Miesten kautta kaunihitten,

Patriarkkojen pyhien.
Kosk' oli aika joutununna,
Määräpäivät päättynynnä,
Saattoipa
sanan edellä,
Kantoi kaunis Gabrieli,
Herran enkeli ihana,

Natsaretin neitoselle,
Maarialle mielehisen:
Tulla Luojan tuottajaksi,

Äitiksi ison Jumalan,
Ilman miehen yhteyttä,
Herran voiman
varjoomalla.
Ajan aivan joutuessa
Suuren syntyä Jumalan,
Käypi käsky
keisarilta,
Esivallalta varoitus,
Aivan uusi Augustuksen,
Vetävä
veron tekohon,
Ruomista rahan anova,
Jonka alla Juudan kansa

Elääpi ajalla sillä,
Ilman vallatta omatta,

Niinkuin ennen ennusteli,

Jaakobi jalo saneli.
Kukin kulki kaupunkiinsa,
Lipoi linnahan

omahan,
Ala riensi arvionsa.
Joosefi jalo saneli,
Maarialle
muistutteli:
Pitäis mennä Bethelihin,
Ala arvion asua;
Valmistit
vaeltamahan.
Läksit kahden kulkemahan.
Joutuupi Jumalan äiti
Betlehemin pellon luoksi,
Kulki kohta
kaupunkihin;
Vaan ei tuttane tuvissa,
Kammioihin käskettäne,
Ei
suoda siaa salissa.
Itse ukselta isäntä,
Alta harjan halliparta,

Katsoi pitkin peukalonsa,
Kohden korsua kökötti,
Tallin